Kas, loitoin loukko
kuin ihmein iti,
mi iäks piti
sun estää, houkko.
Ja salparautas
uus aamu avaa,
ja vangit hautas
ne elpyy, havaa.
Luo ikees pystö
Pompejin pylväs.
Jäi marmor-ylväs
maan ylimystö.
Taas kukkii koissa,
mi ehkä muutoin
maan päältä poissa
ois sukupuutoin.
Ja taas se vimmaan
sun havahuttaa,
sun vavahuttaa
se kiukun kimmaan.
Taas kerran vielä,
taas hukkaan mennen,
kuin aina ennen,
sen koitat niellä.
Sa koita, koita!
Tie auki peikkoin!
Käy päälle heikkoin,
joit' et sä voita!
Käy, riehu, raasta
ne murhaan mustaan,
ei luovu maasta
he luvatustaan.
Elolle suori
sa surmas suurin,
pois polta juurin
sen nousu nuori.
Tuo hornan-juhlaa
sa juomaan parves,
sa turman-sarves
jo tyhjiin tuhlaa,