Astuu monen aamun, illan kadotessa kannan taaksi, kunnes pihojensa pillan kohtaa, kolkkaa kuoliaaksi.
Yö.
Yö musta yllä, alla.
Pois viime tähti sammuu.
Nyt unten ulapalla
veen hirmut hirnuu, ammuu.
Yön suurten kuuluu kuoro
yl' aavan kuohukuvun.
Nyt uus on valtavuoro
syvyytten alkusuvun.
Nyt elää muinaismuodot
jo muka ammoin laanneet,
heräävät rungot, ruodot
kivistä unta maanneet.
Väkevät vanhat herää, —
levänneet varsin lievät.
Tuoll' etsii silmät erää
vihertäväiset, vievät.
Tuoll' liikkuu evin hitain
ne halki vetten harjuin,
ja satahammas-kitain
soi kiukku riistaa karjuin.
Syvyyden äänet ärjyy,
yön ääret vastaa naurain. —
Voi miestä, ken nyt värjyy
vesillä haaksin haurain,
ken, myöhäsynty keri,
pääll' öisten keinuu uomain,
kun kansoittama meri
on ajan alkuluomain.
On liian hennot, heikot
kaikk' aseet ihmismietteen,
kun tulee tursaat, peikot
syvyytten sydänlietteen.