Kuin tuskan vuori se vyöryi yli: sua syyttää syli, mi suott' on nuori.
Kuin syvyys alla, jost' ääni huokaa: vain hauta luokaa, on käynyt halla.
Verivelka.
Mun elämän-intoni ylin, syke lämpöisin läikkyvän veren, mi syöksynyt avoimin sylin ois aaltoon aamujen meren —
mitä tein minä, teit sinä siitä!
Sitä anteeks ei elo anna.
Voi lempeä, joka ei liitä,
voi kaihoa, joka ei kanna!
Pisar-iäisen itkun ja parun sen elon on vähyys ja lyhyys, jano hehkussa hietikon karun sen pylväspyhimys-pyhyys.
Paljon.
Paljon muisti muukalainen, tuttu yön, kun yöhön lähti: kiitos sulle, kirkas nainen, ylimmäinen yöni tähti.
Kiitos, sointu sunnuntainen
ajatusten tummaan arkeen,
tuoksu armas, aamun-mainen,
kaikki hieno kautta kärkeen,
kultapirta päällä pääni,
Pohjan impi, illan tytti,
elon ihme elämääni,
liekki, joka liekin sytti.