Outo outojen on ääni,
siin' en elä elämääni.
Enemmän on väre vähin
mielen, jok' on mieltä lähin.
Sitoo, päästää pätevämmin
katse ainut, arka, lämmin,
katse kahden silmän tumman,
kahden muita kartetumman,
joiden syyttää syvä luonti, syyttää mua anteekssuonti syvempi ja suruisempi, — syvimmästi syyttäis lempi,
etten sydämeen ja käteen suurempaa ma saanut voimaa, suurempahan haltioimaa kahden tumman silmän säteen.
joiden eessä anon, ankee: vuori, peitä, päälle lankee! köyhä, köykäiseksi löydyn, hukkuvaksi lailla höydyn,
seison toisna, toisna soisin, tunnoin raskastuomioisin, että elämäni retki niitä pettää joka hetki.
Yksi.
On moni tullut, on mennyt moni,
yks oli, yksi, mun kohtaloni.
Muu vaihtui, valta se yks on vakaa.
Sen olen vanki ma vuotten takaa.
Se valta ankaramp' on kuin aika:
muu kaikki kaatuu, sen kasvaa taika.