Harmaus halkaise taaja,
valkaise raikuvin väylin,
lyö, vaikk' iskusi vaaja
löis läpi rintani läylin.
Kiitävä, kiehtova ääni
kuin humu huomenen viirin!
Selkene päältä mun pääni
seinä ei pilvisen piirin.
Selkene ei, selon karvaan suo tulos turhien sotain. — Lie sivu sieluni jotain kallista lentänyt, arvaan.
Ikimennyttä.
Kevätkunnahan tuorein kukka, —
se loisti, se tuulihin tuoksua loi.
Sen kukkasen kuolla täytyi.
Sen turmeli koi.
Runokantelon kirkkain kieli, —
se soi, surumielehen sointua toi.
Se kieli ruostui, se murtui.
Ei solmien soi.
Jalo malja, kalleus juhlain, —
mies onnesta juopui, ken mettä sen joi.
Se malja kirposi maahan.
Ei ehjetä voi.
Kuutamo.
Salainen helke hiipi, salainen siukoi siipi kautt' unten kammion. Kotiinsa hiljaa, salaa paennut haave palaa kuin paiste kuutamon.
Sa, päälläs päärlykaavut, taas luokse saavut, saavut, sa saavuttamaton. Avartuu ahdas seinä, ja nuojuu nuori heinä helyissä kuutamon.