Ja kätkin sydämeni kirjahan tuon hymyn pienoisimman, hennoimman, ja virkoin: virka, kukka viisas, hento, kuink' yöstä nousee unten heljä lento, käy hymyks itku, helpoks elon ies, ett' alta sen, kun horjuu hongan kanta, kun aallon turhat kuohut murtaa ranta, kumartuis, kuin te, pattopäinen mies.
Sa virka, jolle tuoksu-tuokion syleily syvyyden ja auringon soi huomen-soiluvainen: kunne haipuu sun sielus sinikatsehinen kaipuu? Ken sille airut aamun kartanon? Vai taittajas sen täyttäjäkö on? Sa kahden taivashaaveen, taivastarhan laps ange, lausu lunnas tuonen tarhan!
Ja varroin vait, kuin vastausta ois… Vait, silmin kyynelhimmein hiivin pois. Sun tunsin, tumma laine, sieluus sielu kuvastui, sisin, turhin houre sen: yks, ehyt olla, yössä sydämen kun tuijottavi nielun alla nielu, verinen itku naurun naamioin, syvyytten itku, jolle ilkamoin.
SANATTOMASTI.
Ei silloin tähdet tuikkineet, ol' yllä tumma tuskan yö, vaan vaisun silmän kyyneleet ne päilyi niinkuin päärlyvyö.
Ja aatos alla rinnan soi:
niin suuren aartehen sa sait.
Se talleta, kuin vartioi
yö taivaantähtiänsä vait,
ja uskollisna niinkuin yö syvälle tummaan sydämees. Niin kauan kuin se sydän lyö, sen tuskaan siintää tuike sees.
VIHA.
Kuin kaksi vihamiestä he karttoi toisiaan, he, jotka elon iestä ol' luotu kahden kantamaan.
Ja viha vain, mi raastoi povissa tulta tuimempaan, näin paljon ois, se haastoi, rakastaneet he toisiaan.