Sinitiell' ilo huomenen huiluin,
kisa kimmel-sees,
yli kuuntelevain salakuiluin,
yhä eespäin, ees!
Voi uneksijaa, sini-ilveen
joka uskoi sen,
joka leikkiin Vellamon viiveen
tuli turvaten.
Sill' aarteita aalto janoo
sini-aarnioon,
alas tähdet, auringot anoo
kera karkeloon.
Alas nuoret, syttyvät noutaa
sydän-maailmat:
sydänsoihtujen riemussa soutaa
kisat kiehtovat.
Vaan sen, kehen virva syöpyy
kihar-kelta tuo,
sydän sairas, sammunut yöpyy
levän vievän luo.
Lelu särkynyt leikin kesken,
suruss' impi veen!
Halu silloin on leikin lesken
teon telmeeseen.
Tuless' äärimmän tyrsky-renkaan,
joka tyynt' ei saa,
johon eest' ei auterinenkaan
näy enää maa,
kivet uurtaa untensa muotoon sydän-uhma sen: kisa niit' ei saa verenvuotoon kevätvirvainen.
Kiviveistokseen tarun tahtoo, mikä kestä ei, sinikuplina pois mi vahtoo, veren vaikka vei.