"Mikä puu?" kysyi nuorukainen katsoen häneen vakavasti.
Klara hämääntyi ja punastui vähän. "No", vastasi hän, "se puu, jota laulussa mainitaan".
"Odenwaldissa on montakin puuta mutta — minäkin tunnen yhden, joka on minussa herättänyt varsin omituisia tunteita".
Herra von Hohnsteinin äänen värähdys tätä tunnustaessaan teki Klaraan omituisen vaikutuksen ja toisetkin tytöt loivat uteliaina silmänsä puhujaan. Vaan hän löi nopeasti koskettimiin ja heti senjälkeen kaikui yhteislaulussa:
Seisoopi Odenwaldilla
Viherjä lehtipuu,
Ja lintunen sen oksalla
Visertää laulusuu.
Tuhannet kerrat siellä mä
Kanss' olen armahain
Kuunnellut laulun säveltä,
Kun yli mentiin vain.
Mutt' kerta sinne mentyäin,
Kuivunut ol' jo puu;
Sen luona toisen armaan näin
Vai ol'ko aave muu?
Puu seisoo Odenwaldilla,
Mä Sveitsiss' oleksin,
Siell' lunta, hyytä, hankea,
Mun rintan' ratkeekin.
Näin laulettiin tässä tämä laulu, joka kenties on painettuna toisintoinakin.
Sillä välin oli setä etusalin läpi astunut vastassa olevaan kammariin, jossa istui kaksi miestä shakkilaudan ääressä, ja heidän rouvansa ikkunan edessä neulomisineen. Nämä olivat kaksi alasaksalaista sukulais- ja ystävysperhettä, jotka täällä Jugenheimissä vuoritien varrella olivat vuokranneet maatalon yhdessä nauttiakseen kesän raittiutta. Kaunis vuoriseutu Odenwaldin vieressä, joka täällä peittää vuoret viheriällä pyökkilehdollaan ja jonka mutkaiset laaksot viekoittelevat sinne tänne vuoriston keskeen, tarjosi joka päivä tilaisuutta huvimatkoihin ja kävelyihin. Näiden perheiden luokse oli joitakuita päiviä tätä ennen tullut vierailemaan vähäksi aikaa eräs herra, Humbert nimeltään, jota perheiden nuoret jäsenet sedän nimellä kunnioittivat. Hän oli tuonut seurassaan nuoren matkatoverinsa, joka, vaikka vielä outo tässä piirissä, oli heti joutunut yleisen osanottavaisuuden esineeksi. Hänen tunnokas ja miellyttävä ulkomuotonsa ei ollut ainoa, joka häneen kiinnitti huomiota, vaikka tämäkin, moittimattoman seurustelutavan ohessa, oli hänelle riittävänä suositteluna. Vaikka hän vielä oli aivan nuori, oli hänellä jo hyvin kehittynyt käsityskyky ja monenpuolinen sivistys; hän oli jo sillä i'ällä, jota vanhemmat ihmiset pitämät vielä tutkimuksen aikana, ottanut ensimäiset askeleet valtiollisella uralla. Vaan enemmän kuin nämä edut, vaikutti jonkunmoinen salaperäisyys, johon hän ei suinkaan kätkeynyt, vaan joka päinvastoin näytti ehdottomasti hänestä lähtevän. Hän ei ollut tavallinen nuori herra, hän eli itsekseen sisäistä elämäänsä, hänessä oli jotakin erinomaista, sen tunsivat ja myönsivät itsekseen kaikki. Setä, joka varmaankin tunsi paremmin hänet, vastasi lyhyesti vaan moniin kysymyksiin, jotka häntä tarkoittivat. Hän oli muka kohdannut herra von Hohnsteinin Heidelbergissa, josta oli hänen seurassaan kulkenut Odenwaldin läpi, ja kun hän oli oppinut kunnioittamaan matkatoveriaan, toi hän hänet Jugenheimiin ja suostutti hänen viipymään muutamia päiviä tässä perheessä. Vanhempien oli tähän tyytyminen; nuoret taas eivät suurin tiedustelleet hänen personallisia suhteitaan, vaan ottivat hänet hyvänä toverina piiriinsä, jota hän hyvillä ominaisuuksillaan osasi vilkastuttaa. Tänään pidätti sade seuruetta huoneesen suljettuna; siitäpä syystä harjoitettiin nyt klaverin ääressä laulua, joka muuten sai kaikua vapaassa ilmassa.