"Sinä olet niin nuorena jo sitoutunut, Ansgar —!" aloin minä.
"Arveletko siis", ryhtyi hän puheeseni, "että minun olisi pitänyt odottaa kymmenen vuotta, kunnes olisin päässyt huolettomaan asemaan elämässä! Olisinhan voinut panna Barbaran siksi aikaa johonkin kasvatuslaitokseen, eikö niin? viedäkseni muka hänet sitten kotiini välttävän sivistyneenä vanhana piikana? Oi te vakaat miehet! Olisitteko ehkä, vakavuuttanne loukkaamatta, mieluummin sulkeneet silmänne, jos minä olisin jonkun aikaa hänen kanssaan hurjasti elänyt, ja sitten laittanut hänet matkoihinsa? Häpeäkseni tunnustan, ett'ei minullakaan, vaikk'en suinkaan mitään pahaa ajatellut, ollut alussa juuri parempaakaan tarkoitusta sokeassa vimmassani. Kuta paremmin opin häntä tuntemaan, sitä kauemmaksi jouduin, ja päätökseni naida hänet vakaantui. Hänen kunniakseen olkoon sanottu, että hän kovin muikeasti suostui tähän. Me olemme aikaiseen sitoutuneet. Me tahdomme nuorina yhdessä nauttia elämän suloa. Sitten mitäpäs siitä! Kirottu miettiminen!"
"Suo anteeksi Ansgar", vastasin minä, "jälkimietinnöillä en ai'o sinua tuskastuttaa. Minä vaan ajattelen tosiasiaa — minä en ole onnellinen, niinkuin sinä tällä hetkellä. Vaan sinä olet ystäväni, ja Barbaraa kunnioitan minä —"
"Humbert!" keskeytti hän vilkkaasti. "Yksi ainoa kysymys! Hän on hartaasti pyytänyt minua kysymään sinulta, ja minä olisin sen aikoja sitten tehnytkin, vaan huomasin sen olevan tarpeettoman. Nyt kysyn kuitenkin: Onko mielessäsi mitään sitä vastaan, että Barbara on vaimoni? Oletko häntä lempinyt? Kentiesi ainoastaan viisaus vaatii sinua kieltämään. Vaan jos sinun on se myöntäminen, niin sano suoraan!"
Minä saatoin kieltoni kunniasanallani vahvistaa. "Näetkös", jatkoi hän, "Barbarakin sanoo samaa, sillä minä olen hänen kanssaan siitä usein puhunut. Ilmoittaessaan lempivänsä minua, vakuutti hän minulle sinun tahtoneen pysyä vaan hänen hyvänä ystävänään, valittaen kuitenkin vääryyttä, jonka teimme sinua vastaan petellessämme sinua. Ja teepäs nyt minulle mieliksi käymällä luonamme; vaimoni pitää suuressa arvossa keskustelua kanssasi, sillä sinä, kunnon vanhus, olet hänellä sangen hyvissä kirjoissa."
"Missäs te asutte?" kysyin minä.
"Siinäpä onkin sinulle osoittamista", vastasi hän nauraen. "Meidän lymypaikkamme on hyvin kätketty. Mieluimmin otan sinut heti mukaani, sillä tänne en ai'o jäädä. Pikajuna lähtee puoli yhdeksän aikaan — älä sentään pelkää sinua yöpimeässä kauvaksi viekoittelevani! Ainoastaan parin pysähdyspaikan päähän. Vielä on puoli tuntia aikaa. Tahdotko lähteä?"
Minä suostuin seuraamaan häntä. Hän tarttui kaulaani riemuissaan ja semmoisella raivolla, jommoista en ollut hänessä koskaan ennen huomannut, enkä luullut hänessä olevankaan. Ensikerran näin hänessä iloisen ylioppilaan, ja vieläpä juuri sinä hetkenä, jolloin hän oli esittäynyt minulle aviomiehenä. Me menimme junaan ja astuimme pois Weinheimissä. Vaan vielä emme perillä olleet. Ajurinvaunuissa kuljimme yöpimeässä pitkin vuorilaaksoa, kunnes saavuimme kivikaduille ja rupesimme eroittamaan huoneita. "Sanohan minulle, missä me oikeastaan olemme?" kysäsin minä. Iloisesti vastasi hän: "Me olemme siellä, mihin sinä itse olet meidät osoittanut, Birkenaussa! Sinä olet osallinen rikoksessamme ja saat siis istua onnellisten ilkiöiden pöydässä!" Me läksimme vaunuista. Kello kävi jo yhtätoista, pimeys ja syvä hiljaisuus vallitsi pienessä kauppalassa. Poiketen sivuun puutarhan aitojen ja pensasten välitse, tietä, jota ystäväni varmasti kulki, vaan jolla minä useinkin kompastuin, astuimme edelleen mäen rinnettä ylös, erästä tulta kohti. "Hän odottaa meitä!" huudahti Ansgar, jouduttaen askeleitaan. Syvässä hämärässä puiden välissä näkyi pieni talo. Puutarhan portilla lauloi Ansgar kappaleen jotakin säveltä. Ovi aukeni äkkiä ja ikäänkuin lentämällä syöksyi ulos nuori nainen ja suoraan hänen kaulaansa. Hänen takanaan näkyi vanha vaimo ja nuori poika, lamppu kädessä. "Arvaapas, kenen tuon mukanani luoksesi, Barbara?" huudahti Ansgar, vieden minut mökkiin.
"Jumalani! Herra Humbert!" kuulin Barbaran äänen huudahtavan. Nuori rouva peitti kasvonsa käsillään, ja Ansgarin vedettyä kädet pois huomasin kyyneleitä hänen silmäripsissään. Vaan selityksiin ei tässä ryhdytty. Nuori isäntä, onnellisessa mielentilassa, puhui meidän hirveästä nälästämme, joka oli tyydytettävä. Kun Barbara oli odottanut puolisoaan, niin oli yksinkertainen ateriakin jo valmiina pöydällä. Me istuimme sijoillemme, ja isäntä piti melkein yksinään puhetta vireillä; nuori rouva seurasi tarkasti silmillään hänen huuliensa liikuntoa, vaan minua kohtaan oli hän ensin hyvin ujo. Muodinmukaisessa, sievässä puvussaan näytti hän erinomaisen suloiselta, ja ensi silmäyksellä saattoi häntä kyllä pitää korleasukuisena naisena. Käynnissään, liikkeissään, puheissaan, oli hän pysynyt entisenä Barbarana. Kokonaan entinen Barbara ei hän kuitenkaan ollut! Entinen oli ollut vilkas, raitis, avosydämminen, ujostelematon — nykyinen oli umpimielinen, epävarma, nauraessaan ei oikein sydämmellinen, vakavana melkein alakuloinen. Vaan Ansgar ei kääntänytkään puhetta juuri vakaviin asioihin, välttäen tahi leikilliseksi tehden kaikki, mikä muistutti entisyydestä. Minä ihmettelin hänen taitoaan johtaessaan puhetta tähän tapaan, ja kuitenkin samalla näyttäen osaksi vailattomalta ylioppilaalta, osaksi talon-isännältä. Puhe kääntyi Parisin-matkaan, jolle vastanaineet kohta aikoivat lähteä, vaan jota varten heidän oli odottaminen "tietoja". Toistaiseksi asuivat he tässä, erään lesken ja hänen poikansa yksinkertaisessa, pienessä, vaan onnellisille kyllinkin mukavassa talossa. Heidän olonsa tässä lymypaikassa ei herättänyt suurta huomiota seudun pienen kauppalan tahi suuren kylän asukkaissa. Liikkuihan siellä kesävieraita alinomaa, eikä vastanaineetkaan, jotka halusivat lempiviikkonsa hiljaisuudessa viettää, olleet suinkaan harvinaisia.
Etsiessään jotakin huoneesta tapasi Ansgar kaapin päältä kirjeen käsiinsä. "Mistä tämä?" kysyi hän. "Kas, se on minulta unohtunut!" vastasi nuori rouva. "Heiner (se oli heidän emäntänsä pojan nimi) toi sen postista". Samalla kun Ansgar kiireesti avasi ja luki kirjeen, näkyi hänen kasvoillaan vastenmielisyys, jonka katselijat helposti huomasivat. "Eihän siinä vaan ole mitään pahaa sanomaa, Ansgar?" kysäsi Barbara huolestuneena. "Ei muuta tuin tuttuja asioita, vanhaa laulua kotoa niin sanoakseni!" vastasi hän, kääriessään kirjeen kokoon ja pistäessään sen lakkariinsa. "Se ei saa häiritä iloista mieltämme!"