"Niin, niin!" huudahti hän iloisesti. "Todellakin olen naimisissa.
Barbara on nyt kansalais- ja kaikkien lakien mukaan rouva paronitar.
Onpa siinä kuitenkin ollut vaivaa, ennenkuin meistä tuli mies ja vaimo."
"Vaan miksi olet sen pitänyt salassa?" kysyin. "Barbarasta ei ajatella hyvää, eilen kävin Pyhänristin-Steinachissa ja -"
"Oi, siellä ollaan luultavasti ankaroita vaimoparalleni!" huudahti hän.
"Vähän ajan kuluttua käymme sielläkin vahvistamassa oikeutemme!"
Hän kertoi sitten, kuinka Barbara oli viimeinkin suostunut aluksi salaiseen avioliittoon hänen kanssaan; kuinka he sitten matkustivat Rheinhessiin, missä, ranskalaisen la'in mukaan, sivili-avioliitto on sallittu, ja kuinka heidät oli säätyvirastossa vihitty; kuinka sitten eräs kylänpappi oli Barbaran tahdosta kirkollisen vihkimyksenkin toimittanut. Kaikki nämä, jo aikoja ennen valmistettuina, päättyivät hyvin, huolimatta monista vastuksista, jotka tässä jätän sikseen. "Ja miksikä minä tämän olen salaisesti tehnyt?" jatkoi hän. "Armas ystäväni, huomaathan, että vaikeudet olisivat vaan kasvaneet, ilkeintä nurjuutta olisi tullut lisäksi, jos olisin sen julkisesti tehnyt. Minä olen ylioppilas, sen ohessa vielä vapaaherra. Ajattelehan häväistystä, jos kuntalaiseni ja säätyläiseni olisivat uskaltaneet minun läsnäollessani rypistää nenäänsä ja sanoa: Vapaaherra von se ja se on nainut tarjoojanaisen Pyhänristin-Steinachin Leijonasta! Enhän olisi hengissä päässyt kaksintaisteluista! Minun olisi ollut suojeleminen vaimoni kunniaa, vaan enhän saattanut samalla sekä hänen että omaa elämääni antaa alttiiksi vaaralle. Minä luen jo huuliltasi, mitä siinä ai'ot vastata! Sinä ajattelet: tuleehan tämä avioliitto viimeinkin ilmi! Niin tuleekin, vaan ei ensiksi täällä Heidelbergissa, missä Barbara on niin monelle tuttu. Me lähdemme pois, toivottavasti piankin. Takanamme pauhatkoot taas aallot, kyllähän kerran asettuvat. Kentiesi oli aivan hyvä, että minulla aluksi oli ainoastaan vähäinen, vaikka riittävä, rahasumma käytettävänä. Kohta tulee enemmin rahaa, kun myön muutamia perintötalooni kuulumattomia tiluksia. Silloin lähdemme ulos maailmaan, ja Barbara rouvaa kunnioitetaan kaikkialla paronittarena! Vaan ethän sinä, juromainen mies, ole edes onnitellutkaan minua!"
"Saanhan minä toivottaa onnea sinulle, Ansgar, — teille molemmillekin!" vastasin minä tuskissani. "Kuitenkin —"
Hän ryhtyi puheeseni: "Kuitenkin — entäs sitten? Minä olen varustettuna kaikkia mahdollisia vastaväitöksiä vastaan, enkä toivonutkaan sinun ehdottomasti myöntyvän tuumiini. Siis, kuitenkin —?"
"Sinä olet ainoastaan pintapuolisesti puhunut perheellisistä seikoistasi", sanoin minä. "Sen verran tiedän kumminkin, että tiluksesi ovat esikoisoikeudella perittävät, ja jos sinä otat porvarillisen vaimon —"
"Niin ei Vanhimmalla pojallani ole perintöoikeutta tiluksiini, jotka silloin joutuvat lähimmälle oikeuden omistajalle" — keskeytti minua Ansgar, purskahtaen äänekkääsen nauruun. "Jumala varjelkoon minun tulevaa esikoistani semmoisesta perinnöstä! Arvokkaat esi-isäni ovat niin ankarasti isännöineet, että nämä velkaantuneet tilukset vievät omistajansa vaikeuksiin ja puliin vaan. Ne saadessani, — en isäni, vaan setäni jälkeen luulin saavuttaneeni loiston päivät. Minä en tahdo säilyttää niitä itselleni enkä omaisilleni, koetan vaan, kuten edeltäjämme ovat tehneet, hyötyä niistä niin paljon kuin suinkin, ja heitän ne sitten lähimmän oikeuden omistajalle. Serkkuni on upporikas, vaan ahnas, hivunut saituri, joka jo pelkää minun kuolevan perillisettä ja siten itse joutuvansa lähimmäksi perilliseksi. Vaan minä iloitsen sydämmeni pohjasta saadessani hänet siihen kunniaan. Onnettomuuden päivinäni, ollessani vielä alaikäisenä ja apua tarvitsevana, ei hän tehnyt mitään minun hyväkseni, kielsi kaiken avun. Hän on oikeastaan ainoa läheinen sukulaiseni. Vanhempani kuolivat aikaiseen, minä kasvoin melkein kokonaan erilläni sukulaisistani. Nytkin tahdon olla vapaana ja ennakkoluuloista riippumatonna. Olen jo kylliksi kauan ollut yliopistoissa; minä rupean valtion palvelukseen ja toivon kykeneväni raivaamaan tien itselleni."
Vaikka tämä viimeinen ajatus näyttikin oivalliselta, huolimatta nuorukaisen kevytmielisistä menestyksentoiveista, niin en kuitenkaan voinut yhdistyä hänen luottavaiseen mielialaansa. Vaarallinen naisenryöstö oli päättynyt paremmin kuin osasin aavistaakaan, vaan tämä kiireellinen avioliitto ei minusta ennustanut onnea, jopa näytti melkein uhkaavammalta kuin siihen asti luuloittelemani rikos. Ansgar ja Barbara — minä en oikein voinut ajatella näitä peräti erinlaisia henkilöitä toistensa miehenä ja vainiona. Barbara paronittarena! Minusta tuntui todellakin kiusalliselta muistellessani, missä tilassa hänet ennen olin nähnyt. Vaikka olinkin vakuutettu, ett'ei kukaan voinut moittia meidän seurusteluamme, niin oli kuitenkin ikävä seikka, että muutkin olivat saattaneet häntä samalla tavalla kohdella ja luultavasti oli monikin käyttäinnyt vapaammin häntä kohtaan. Sen tiesi Ansgar, täytyihän hänen tietää se, enkä minä käsittänyt, että hän sentähden voi panna elämänsä alttiiksi. Keskustelu siitä hänen kanssaan oli oikeastaan mahdoton nyt, kun avioliitto oli jo täydellinen tosiasia. Nämä ajatukset tekivät minut niin peräti varovaiseksi häntä kohtaan, että tuskin uskalsin lausua sanaakaan; sillä kuinka hyvänsä koskettaessani näitä asioita oli minun pelkääminen loukkaavani häntä. Niin pysyin minä neuvottomassa äänettömyydessäni hänen vilkkaasti kävellessään edestakasin huoneessani.
Viimein huudahti hän: "Älä istu noin salavihaisen umpimielisenä! Puhu jotakin, minä pyydän! Moiti minua! Tee kaikenlaisia vastaväitteitä, että minä saan kumota ne!"