"Tänään tulin tekemään sinulle erästä tunnustusta!" lausui hän vilkkaasti, "pyytämään sinun neuvoasi, sinun apuasi! Vaan se ei käy laatuun — minun täytyy se yksinäni tehdä, en tahdo sekoittaa sinua siihen — en ainakaan nyt — ehkä vasta! Suo minulle anteeksi! Hyvästi!"
Hän riensi nopeasti ovelle, vaan minä pidätin häntä, ja pyysin suoraan ilmoittamaan, mikä häntä vaivasi, koska se ei suinkaan saattanut olla niin toivotonta, ett'ei siihen apua olisi löytynyt. Vaan hän, vasten tapaansa, syleili minua kiihkoisesti, puristi lujasti kättäni, pudisti äänetönnä päätään ja riensi pois, jättäen minut yksinäni omituisen mielenliikutukseni valtaan. Itsekseni mietittyäni kaikkia mahdollisuuksia, jotka nuorukaisen mieleen juohtuvat ja saattavat hänet tuskalliseen neuvottomuuteen, päätin lähteä hänen luokseen asuntoonsa. En tavannut häntä sieltä; eikä kukaan talon väestä osannut antaa mitään tietoja hänestä.
Oli Elokuu; pitkä syyslupa oli alkanut, ja akademillinen nuoriso läksi suurimmaksi osaksi kotiinsa tahi muille matkustuksille vähäksi aikaa. Minä jäin Heidelbergiin, kuljeskelin sinne tänne lähiseudussa, ja ai'oinpa lähteä pitemmillekin matkustuksille. Ansgaria en enään nähnyt, eikä kukaan tiennyt hänestä mitään. Varmaankin on hän lähtenyt kotiseudulleen, ehkäpä perintötaloonsa, arvelin minä. Hänelle oli sieltä tullut paljon kiusallisia tietoja; kentiesi ei hänellä nytkään ollut aivan hauskoja toimia. Näillä arveluilla koetin tyydyttää itseäni ja odottelin loppusyksyä, jolloin joko karkulainen itse tahi ainakin tietoja hänestä tulisi.
Pyhänristin-Steinachissa en ollut pitkään aikaan käynyt. Syyskuun lopulla päätin kerran taas sinne lähteä. Syksy maalasi jo seudun kirjavaksi, teki ilman viileäksi ja raittiiksi, vuoret ja laaksot loistelivat auringonpaisteessa. Niin saavuin iloisin mielin matkani päähän, sitä iloisempana, koska minulla oli koko varasto hullutuksia huvittaakseni Barbaraa. Astuin ravintolanhuoneesen, jossa kohtasin Leijona-isän, kuten me tavallisesti isäntää nimitimme, kyyrysissään sanomalehden ääressä istumassa. Hän oikaisihen, huomatessaan tuloni, ja tervehti minua äänetönnä, epäluuloisesti minua tarkastellen. "Missä on Barbara?" kysäsin. — "Hän ei ole täällä!" vastasi hän lyhyesti, laskien haarikan eteeni pöydälle. "Kylläpä hän tulee", ajattelin, ja aloin levätessäni lukea erästä päivälehteä. Kohta tuli Petteri huoneesen ja ojensi minulle kätensä tervehdykseksi. "Sano terveistä Barbaralle", sanoin minä; "eikö häntä tänään saa nähdäkään?"
Petteri katsoi minuun ällistellen: "Mitä? Barbaralleko —", alkoi hän, vaan vaikeni ja katsahti kysyväisesti isäänsä. Tämä nousi istualtaan. "Hän ei ole enään talossanikaan!" sanoi hän äreästi ja näytti aikovan lähteä huoneesta. "Eikö hän enään ole luonanne?" kysyin minä hämmästyneenä. "No missä hän sitten on?" — Leijonan isäntä astui lähemmäksi. "Ettekö te sitä tiedä —" sanoi hän kuvaavasti, "minä olen usein arvellut, että te tiedätte sen varmaankin paremmin kuin minä!" Minä säikähdin, aavistaen jotakin onnettomuutta, kykenemättä kumminkaan ajattelemaan, mikä tuo olisi. "Leijonan isäntä!" huudahdin minä, "älkää hupsutelko! Kuinka saatatte luulla minun tietäväni tytön olopaikkaa, joll'ei hän enään teidän talossanne ole?" — Leppyneenä lausui hän: "No, enhän sillä tarkoittanut mitään pahaa! Minä uskon jo, ett'ette sitä tiedä." Hän läksi vierashuoneesta nähtävästi jättääkseen tuon onnettoman tapauksen kertomisen pojalleen. Minä en suinkaan saattanut ajatella tytön lähteneen talosta sillä tavalla, ett'ei isäntä olisi siitä voinut puhua, vaan halusin kuitenkin tietoja niin paljon kuin mahdollista oli saada, ja toivoin niitä Petteriltä. Tämä, suuri-kasvuinen, seitsentuista vuotinen puita, oli toimivinaan lasien ääressä kaapilla, vaan kääntyi minuun päin heti isän huoneesta lähdettyä. Kiihkeään kysymykseeni, mitä tytön oli tapahtunut, vastasi hän Barbaran jäljettömästi kadonneen kuusi viikkoa sitten. Häntä oli etsitty lähiseudusta, vaan turhaan; viimein oli hänen isänsä luopunut hakemisesta. Hänen kuullen ei tytöstä sopinut enemmin puhua. "Minä en kuitenkaan luule" — jatkoi Petteri astuen lähemmäksi ja alentaen äänensä kuiskaukseksi — "hänen yksinään lähteneen. Talosta läksi hän kyllä yksin, vaan lähellä kylää oli yöllä vaunut odottamassa häntä. Vaunut näin minäkin palatessani Schönausta, minne isäni oli minut lähettänyt, vaan en tuntenut, kuka niissä ajoi. Seuraavana päivänä, Barbaran kadottua, rupesin minä aavistamaan, ja sittemmin olen luullut tuntevani hänet."
"Kuka hän siis oli?" huudahdin levottomana. "Kenen kanssa hän on saattanut paeta?" — Petteri vitkasteli vastatessaan: "Varmasti en tiedä, vaan olen arvellut hänen paenneen — herra paronin seurassa!" Tuijotin häneen epäileväisesti. "Niin, niin", jatkoi hän, "herra paronin seurassa, jolle te olette niin hyvä ystävä! Hän oli sitä ennen liian usein täällä ilman teitä. Äitikin arveli häntä, ja lähetti minut Heidelbergiin häntä kuulustelemaan. Minä menin hänen palvelijainsa luokse, vaan he eivät tienneet mitään hänestä, eikä hän ollut käynyt siellä pitkään aikaan. Kävin teidän luunanne, vaan tekin olitte poissa. Teitä emme tosin arvelleet syylliseksi, vaan olisittehan saattaneet ehkä tietää jotakin. Sittemmin ajattelimme, että, jos Barbara oli paennut paronin seurassa, he eivät olleet teillekään siitä mitään puhuneet. Vaan poissa on hän ollut jo kuusi viikkoa. Jos hän vielä palaisikin, niin ei isäni laskisi häntä taloonsa."
Ikäänkuin suomukset putosivat silmistäni. Petterin arvelu näytti minusta liiankin todenmukaiselta. Noin seitsemättä viikkoa oli kulunut Ansgarin viimeisestä käynnistä minun luonani, jolloin häntä rasitti joku salaisuus. Silloin suunnitteli hän tytön ryöstämistä — keskenään olivat he tietysti siitä sopineet —, kenties: aavisti hän minullakin olevan vakavampia tunteita Barbaraa kohtaan, ja omatunto ajoi hänet luokseni. Olipa miten hyvänsä, minusta oli peräti selvää, että turhuus oli tässä aikaan saanut parantumattoman onnettomuuden. Sydäntäni ahdisti. Ei sentähden, että olisin erittäin tuntenut mieltymystä Barbaraan. Minun tunteeni häntä kohtaan olivat olleet ystävän, melkeinpä veljen, jos muuten semmoisia saattaa herätä maalaistytön ja ylioppilaan kesken. Vaan nyt, kun tiesin hänen olevan onnettomuuden tiellä, ainakin pidin varmana, ett'ei hän sillä tiellä pysyväistä onnea voinut saavuttaa, nyt tunsin kuitenkin enemmin kuin vaan sääliä ja osanottoa. Sen lisäksi tunsin pettyneeni hänestä, jonka luonnetta olin aivan toisenlaiseksi kuvaillut. Myöskin Ansgarin tähden olin huolissani. Hän oli tehnyt rikoksen, joka saattoi häntä seurata koko hänen elinaikansa. Ja hänestäkin tunsin pettyneeni. Hän, joka muuten näytti välttävän naisten seuraa, hän oli kuukausia tutkistellut tämän tytön ympärillä — jopa ensimäisen kohtauksemme ajalla oli hän jo varinaan ollut niillä teillä. Minussa heräsi katkera tunne häntä kohtaan, ja sangen sekavassa mielentilassa palasin kaupunkiin.
Seuraamana aamuna kohtasi minua Aleksius Rudnik ensimäiseksi kadulla. Vaikka emme tuon puutarha-kohtauksen jälkeen olleet sanaakaan keskenämme Vaihtaneet, puhutteli hän nyt minua mitä muikeimmasti hymyillen ja kysyi minulta, mihin Pyhänristin-Steinachin sievä tyttö oli joutunut. Minä välttelin häntä sen verran kuin voin, ja samalla, salatakseni ajatuksiani, koetin vastata aivan Välinpitämättömästi. Myöskin Ansgaria kysyi hän. Hän ei ollut muka moneen aikaan nähnyt herra paronia. Minä ilmoitin hänen matkustaneen Pohjois-Saksaan tiluksillensa, vaan aikovan talveksi palata Heidelbergiin. "Vahinko!" jatkoi servialainen, "vahinko, ett'ei tuo sievä tyttö ole entisellään! Vaan ehkäpä löydän hänet vielä!" Minä erosin tyhjänpäiväisestä lörpöttelijästä ja läksin omia teitäni. En toivonut kohtaavani ketään; saattaisihan jokainen, pelkäsin minä, kysellä minulta Ansgaria ja Barbaraa, joista valitettavasti en itsekään mitään varmasti tiennyt.
Illalla istuin kirjojeni ääressä. Kuulin silloin askeleita portailta —tuttuja askeleita — minä nousin tuoliltani. Ansgar astui nopeasti huoneeseni, mainitsi nimeäni ja tempasi minut syliinsä samanlaisessa tunteiden kuohussa kuin viimeksi luotani lähtiessäänkin. Ehdottomasti otin lampun ja valaisin hänen kasvojaan. Hän näytti kukoistavammalta, pulskeammalta ja kauniimmalta kuin ennen; hänen kasvonsa eivät olleet minusta koskaan ennen niin ystävällisiltä näyttäneet. Vaan minä olin liian luulevainen, saattaakseni vastata hänen sydämmellisyyteensä. Hän laski molemmat kätensä olkapäilleni. "Rakas, kallis toverini, sinä olet vihoissasi minulle!" alkoi hän onnellisen äänellä. "Täytyyhän sinun olla vihoissasi minulle, tiedänhän sen! Vaan salli minun puhua, niin sovinto syntyy välillemme, vaikkapa moittisitkin kaikkea, mitä on tapahtunut. Yöpimeässä tulen luoksesi, koska en saanut enään rauhaa, ja nähdessäni valon ikkunastasi jouduin riemun valtaan — valoisan riemun, tuntiessani välimme taaskin selväksi käyvän. Lyhyesti, mitä ei kukaan muu kaupungissa tiedä, saat sinä tietää. Minä olen naimisissa. Barbara on nyt vaimoni!"
Minä katsoa tuijotin häneen. "Naimisissako?" Tämän ainoan sanan sain hämmästyksissäni sanotuksi.