Huomasin Ansgarin kärsivällisyyden alkavan loppua. "Tyttö osoittaa'todellakin ymmärrystä koettaessaan välttää teidän poikamaista leikkiänne", vastasi hän. "Minä en ollenkaan välitä tytöstä; enkä teistäkään, herraseni! En ole kulkenut tätä matkaa saadakseni nauttia teidän miellyttävää seuraanne!"
Ainoastaan vähäinen leimaus näkyi servialaisen mustissa silmissä, kun hän hymyillen ja vienolla äänellä vastasi: "Sitä mieluisempaa on minulle ollut tulla tuttavaksi teidän kanssanne, herra paroni." Hän kumartui kohteliaasti ja syvään, ja jätti meidät.
"Katala veitikka!" mumisi Ansgar, kuitenkin niin äänekkäästi, että tarkastava korva olisi sen kyllä tajunnut. Me asetuimme lähelle huonetta viinipensas-käytävään, ja kohta ilmestyi Barbara meitä palvellakseen. Hän oli ravintolan isännän sukulainen, orpolapsi, ja oli talossa, jossa muuten ei isäntäväen ja palvelusväen välillä ollut sanottavaa eroitusta toimissa, palvelijana. Kanssakäyminen vierasten, enimmiten Heidelbergin ylioppilasten, kanssa oli melkein yksinomaisesti hänen toimenaan, etenkin kun hän oli ravintolan etevimpänä viehättimenä. Eikä juuri koskaan puhuttu poikkeamisesta Leijonaan, vaan käynnistä sievän Barbaran luona Pyhänristin-Steinachissa. Hän olikin todella sievä, peräti suloinen lapsi, huolimatta vähäisestä karskeudesta, joka myöskin oli paikallaan, sekin. Häntä ei juuri pieneksi voitu sanoa; hän oli hoikkavartaloinen, vilkas liikkeissään ja puheessaan, ja hänen olennossaan oli jotakin tasaisempaa ja, niin sanoakseni, hienompaa kuin muiden maalaistyttöjen. Soikea naama ja otsa, joidenka yläpuolella vaaleat hiukset irtaimina kiemurtelivat useinkin keveänä kulta-seppeleenä niitä ympäröiden, nämä hienopiirteiset kasvut, joihin maalais-puku näytti erittäin hyvin sopivan, eivät olisi muodinmukaisen vaatteuksen kautta vähintäkään viehättävästä suloudestaan kadottaneet. Hänen puhetapansa ja käytöksensä oli seurustelusta heidelbergiläisten kanssa sievistynyt. Eikä tämä seurustelu kuitenkaan saattanut olla kauan kestänyt, koska hän oli vielä sangen nuori. Hän oli tuttavallinen, ojensi jokaiselle teeskentelemättä kätensä tervehdykseksi, eikä pannut pahakseen, vaikk'eivät vanhat tutut päästäneetkään sitä niin aivan heti irti taas. Kumminkin pidettiin varmana, että Barbara taisi julkeita ystävyyden-osoituksia ankarasti torjua, ja niin ymmärsi hän pysyä akatemillisen nuorison, joka lukuisasti kävi Leijonassa, suosiossa ja kunnioituksessa. Minä olin tuntenut Barbaran kauemmin kuin Ansgar, koska tutkimusmatkoillani olin jo useinkin Pyhänristin-Steinachiin joutunut, ja hän piti minua hyvänä toverina. Usein olin tyhjentänyt lakkarini, leivittänyt hänen eteensä pöydälle kaikki kokoilemani kivet ja sillä yllyttänyt hänet raikkaasen nauruun, kun hän ei oikein käsittänyt, mitä hyötyä niistä minulle olisi. Samoin nauroi hän kasvikimppujanikin. "Eihän tuo kelpaa atterkkiinkään!" sanoi hän. "Eikä siitä ole kukkavihoksikaan!" Vaan heti kun tulin sinne väsyneenä, nälissäni ja janoissani, tuli hän luokseni iloisena, surkutteli hymyillen, että minun täytyi niin vaivaantua, ja piti huolta väsyneen virvokkeista, jotka hän jo hyvin tunsi.
Tänäänkin toi Barbara viiniä ja leipää lehtoon, ja istuutui kohteliaasti minua ja Ansgaria vastapäätä, koska ei ollut ketään muita palveltavana. Keskustelun kohtauksesta servialaisen kanssa lopetti hän nopeasti. "Teidän avuttannekin olisin kyllä häntä vastaan puolustainnut!" sanoi hän, ja käänsi puheen toiselle alalle. Niin loruilimme me vähän aikaa — nimittäin Barbara ja minä, sillä Ansgar pysyi hyvin vähäpuheisena.
Silloin rupesi puutarhassa kuulumaan kova-äänistä puhetta ja huutoja, ja minä huomasin toisten toverieni saapuneen, ja heidän seurassaan kummakseni Aleksius Rudnikin. Minä tiesin, ett'ei kukaan heistä ollut ennen tuttu servialaisen kanssa. Siis oli hän luultavasti voidakseen helpommin palata puutarhaan esittäytynyt heille. Hänet nähdessään kohosi Ansgar vähäsen; Barbara nousi ja, seisoen paikallaan, lausui levollisella äänellä: "Tuossahan tuokin on taas!"
Tulijat katsahtivat meihin, istuutuivat sitten kauaksi meistä ja huusivat talon väkeä. Äkkiä sanoi Ansgar vakavalla, käskevällä äänellä: "Te ette saa palvella sitä seuraa, missä tuo mies on!"
Tyttö säpsähti vähän ja punastui. Vaan heti tointuen ja oikaisten itsensä vastasi hän: "Herra paroni, ei kellään vieraalla ole oikeutta määrätä, ketä muita vieraita minä saan palvella ja ketä en. Vaan siinä olette oikeassa, ett'en mene tuonne. Petteri tehköön sen". Hän meni huoneesen eikä palannut enään luoksemme. Petteri, Leijonan isännän poika, kulki edes takasin, pitäen isännyyttä puutarhassa. Barbaraa emme nähneet enään edes poislähtiessämmekään.
Väittelyt, jotka olivat seuraavana päivänä lukutoverieni ja minun kesken hänen muka sopimattomasta käytöstavastaan ja puuttuvasta kohteliaisuudestaan, kinat servialaisen personallisesta hupaisuudesta jääkööt sikseen, koska ne eivät kuulu kertomukseeni. Viikkoja, kuukausia kului, enkä enään muistellutkaan tuota pientä seikkailusta Aleksius Rudnikin kanssa, etenkin kun häntä harvoin satuin näkemään. Luullakseni en käynyt pitkään aikaan Pyhänristin-Steinachissakaan. Minä muistelen matkustuksieni siihen aikaan kääntyneen Odenwaldin läntiseen osaan, vuoritielle päin, missä olin löytänyt runsas-satoisia kivilouhoksia Weinheimin ympäristössä, kauniissa Birkenaun laaksossa.
Täällä, laakson reunalla, löysin minä puun, Vanhan, leveä-oksaisen tammen, joka herätti minussa ihmetystä. Umpeenkasvanut viidakko ulottui jyrkkään vuorenrintaan saakka; ylhäällä kohosi tuo sekä ikänsä että suuruutensa ja kauneutensa vuoksi mainio jättiläinen. Tämä soma metsäkatto oli nähtävästi mitä suurimmassa yksinäisyydessä. Sammaleiset kivet tammen rungon ympärillä tarjosivat lepopaikan, josta oli kaunis näköalakin, ei tosin aivan lavea eikä monipuolinen, ainoastaan vuorenrotkon yli laakson toiselle puolelle, vaan kokonaisuudessaan sopusointuinen ja täydellinen. Täällä lepäsin minä usein kokoiltuani esineitä ja kiipeiltyäni väsyksiin asti. Ja tänne viekoittelin kerran Ansgarinkin, joka, kuten minäkin, näytti ihastuneen tähän paikkaan ja Birkenaun kauppalaan. Hän katseli tarkasti ympärilleen, luullakseni huomatakseen jonkun ravintolan, ja minä vein hänet siihen, jonka jo tunsin.
Noin kahdeksan päivää tämän matkan jälteen astui Ansgar huoneeseni kiihkeänä ja epävakaisena, tavallista huonommalla tuulella. Hänen mielessään näytti olevan jotakin erinomaista, vaan hän ei puhunut mitään, otti kirjan käteensä, vaan heitti sen taas pois, hypisteli kiviäni niin hajamielisenä, että tuskin tiesi, mitä teki. Minä asetuin kirjoituspöytäni ääreen, kuten tapani oli silloin, kun en saanut häntä keskusteluun ryhtymään, odottaen kunnes hän alkaisi puheen. Siinä istuimme sitten kauan äänettöminä. Viimein kuulin hänen nousevan, ja heti sen jälkeen tunsin hänen kätensä olkapäälläni. Minäkin nousin ja katsoin hänen kasvoihinsa, joissa kuvautui kova sisällinen mielenliikutus. "Humbert!" sanoi hän, "sinä et vähästä suutu minuun!" "Kunhan vaan osaisin sinua paremmin auttaa, Ansgar!" vastasin minä. "Vaan sinä mielialoinesi olet minulle peräti käsittämätön —!"