"Mekö? Saatatpa minut uteliaaksi!" vastasi lanko.
"Tahdotko kuulla kertomukseni loppuun, niin olet sinä minua ymmärtävä", jatkoi toinen. "Salli minun sen ohessa selittää laveammin ja tarkemmin alkusyyt! Onhan meillä aikaa, ja toivoakseni ei kertomukseni saata kärsivällisyyttäsi koettelemuksen alaiseksi.
"Viisikolmatta vuotta on kulunut siitä, kun olin Heidelbergin yliopistossa. Jo silloin vieroittivat luonnontieteelliset tutkimukseni minut useinkin iloisista tovereistani. Puoli päivää vanhassa kivilouhoksessa kanneltuani ja löydettyäni maanopillisia esineitä, joissa muut eivät mitään merkittävää huomanneet; tahi Palatessani tutkimusmatkoiltani kasvitaakkoineni, jotka eivät suinkaan näyttäneet kukkakimpuilta; tahi käydessäni taskut täynnä rasioita, joihin olin kätkenyt hyönteissaaliini, jouduin monastikin naurun ja pilkan alaiseksi. Siitä en kumminkaan huolinut; kuljin vaan rataani, aivan eräkkään tavoin kumminkaan elämättä. Minä kuuluin erääsen seuraan, jossa muuten elettiin melkoisen hauskasti. Siellä sain minä tuttavan, jota en ollut odottanutkaan, koska tuo nuorukainen, joka lähestyi minua vapaehtoisesti, kuului piiriin, joka muuten karttavasti kohteli niitä, jotka eivät olleet saman-säätyisiä, eivätkä kuuluneet etuutettuihin yhdistyksiin. Hän oli vapaherra, minä tiesin, että hänen perintötilansa oli lähellä syntymäkaupunkiani, olinpa vielä isältäni saanut kuulla yhtä ja toista hänen perheellisistä oloistaan. Että tämä, muuten hyvin kopea mies, oli salaisesti kiinnittänyt huomionsa minuun, ei olisi ehkä koskaan mieleeni juohtunut.
"Eräänä päivänä olin etääntynyt tavallista kau'emmaksi kaupungista Odenwaldiin ja kuljeskelin takasin Neckarille päin Schönaun laaksoa pitkin. Vaikka lakkarini olivat kiviä täynnä, tapasin sittenkin yhä tiellä jotakin, mitä vasarallani koputtelin. Olin niin kiintynyt vasaroitsemiseeni, että oikein säikähdin kuullessani jonkun nauraen mainitsevan nimeäni. Nuori vapaherra, jota tästälähin kutsun ristimänimellään Ansgariksi, seisoi vieressäni, esittelihe minulle ystävällisellä tervehdyksellä ja kysyi mitä niin innokkaasti toimiskelin. Hän tunnusti jo usein ennenkin huomanneensa minut näillä seuduin, ja pyysi minua näyttämään ja selittämään mitä minä toimitin ja mitä minulla oli mukanani. Kun samalla huomasin hänen ainoastaan kohteliaisuudesta osoittavan jonkunlaista mieltymystä toimiini, niin enhän saattanut olla vastaamatta tämän luonnon loistavasti varustaman nuorukaisen ystävyyteen. Hän viittasi siihen, että me molemmat olimme maaseutulaisia, ja meillä oli siis monta yhteistä seikkaa, josta keskustelumme sai alkunsa. Yhdessä astuimme me edelleen. Minä ihmettelin vaan, mitä hän oli yksinään tällä tiellä kulkenut ja mistä hän oli tullut; sillä ikäänkuin maasta kohoten oli hän äkkiä ilmestynyt viereeni. Koska viimeinen höyrylaiva — nykyään ei Neckarilla enään kulje yhtäkään — jo oli lähtenyt, päätimme me viettää yömme Neckarsteinachissa, tyhjensimme pullon toisensa perään ja tulimme, katsoen siihen, että sinä päivänä olimme ensimäiset sanat keskenämme vaihtaneet, melkoisen tuttaviksi. Vaan niin minä kuin hänkin olimme määränneet rajan tuttavallisuudellemme, ja sen me säilytimme.
"Sitten näimme useinkin toisemme, vaikka emme tuon ensimmäisen illan iloista tuttavuutta osoittaneet. Ansgar kävi väliin luonani, halusi saada minua mukaansa lyhyille kävelyille joko vanhaan linnaan tahi myllyyn, joissa välistä kävimmekin. Muut toverini eivät saattaneet perehtyä tähän uuteen tuttavuuteen. He eivät käsittäneet, kuinka minä saatoin seurustella miehen kanssa, jonka kopea käytös oli pahassa maineessa, jonka elämänlaatu, mielipiteet, vaatimukset ja tarpeet olivat aivan toiset, kuin minun. Vasta nyt sain kokea monta seikkaa, joita en ennen ollut huomannut. Ansgar tuhlasi rahojaan melkoisen vapaherrallisesti, ja häntä moitittiin suurista veloistaan. Vaan minä tiesin, että hänen esikoisoikeuden nojalla peritty talonsa ei ollut juuri hyvissä suhteissa, jopa kaikenlaisilla veroilla aikoja sitten kovin rasitettu. Sillä välin huomasin siis senkin, että rahanpula saattoi hänet useinkin huonolle tuulelle. Hänen luottamuksensa ei ulottunut niin kauaksi, että hän olisi minulle suoraan puhunut semmoisista asioista, eikä minullakaan ollut mitään aihetta ruveta hänen kanssaan niistä keskustelemaan. Ei edes samansäätyisilleenkään ilmaissut hän sisimpiä ajatuksiaan; hekin pitivät hänen luonnettaan salaperäisenä. Hyvän toveruuden ulkomuotoa ei hän loukannut; vaan kukaan ei voinut kerskata siitä, että olisi sen yli hänen tuttavuudessaan päässyt.
"Kun hänen toverinsa olivat tottuneet häntä harvoin näkemään seurassaan, niin ei hänen seurustelunsa minun kanssani herättänyt ensin huomiota, vaan sittemmin, vaikka useat sitä moittivat, luettiin se hänen muiden sopimattomien omituisuuksiensa joukkoon. Ja todellakin oli hänessä paljon omituista, hänessä ilmestyi taipumus seikkailuihin, joka taipumus, ikäänkuin lymypaikastaan rynnäten välistä huomattavasti tunkeusi suljetun sukukopeuden läpi. Hän saattoi puolustaa asioita, lausua toiveita, jotka olivat jyrkkiä vastakohtia hänen tavallisille mielipiteilleen ja ennakkoluuloilleen; hän saattoi mitä iloisimmasta mielialasta vaipua äkkiä synkkämielisyyteen ja lausua ankaraa tyytymättömyyttä elämään. Ensi aikoina nauroin minä häntä siitä. Hän pani sen pahakseen, vaan kumminkin tapahtui, että hän sittemmin nauroi yhdessä minun kanssani. Sen verran tunsin minä häntä kuitenkin, ett'en saattanut lukea hänen tyytymättömyyttään elämään liian aikaisen voimien haaskaamisen syyksi, jota ei todella kukaan, joka näki tämän niin rikkaasti luonnon varustaman nuorukaisen, olisi saattanut ajatella. Pikemmin näytti minusta hänessä ilmestyvän vieno ujous naisia kohtaan, enkä koskaan ole kuullut irstasta sanaa hänen huuliltaan. Vaan hänen usein palaava alakuloisuutensa alkoi käydä minulle rasittavaksi, ja minä ilmoitin hänelle suoraan, että hän sillä ikävystytti ja rasitti minua. Silloin erosi hän minusta kylmästi, ystävyytemme näytti melkein sammuneen, me menimme äänettömästi tervehtien toistemme ohitse, eikä meillä ollut enään mitään sanottavaa toisillemme. Vaan hän oli yhä ensimäinen alkamaan. Silloin hyökkäsi hän nopeasti huoneeseni, ojensi minulle kätensä, pyysi anteeksi, moitti itseään, ja löysi sanoja, joiden sydämmellisyyttä en voinut vastustaa. Kuitenkaan emme olleet eroittamattomasti aina yhdessä, kuten tavallisesti nuorukais-ystävykset. Kummankin oli mukaantuminen omiin oloihinsa ja seuroihinsa, ja kuluipa välistä viikkokin meidän kohtaamatta toisiamme.
"Luullakseni sydänkesällä olin muutamien lukutoverieni kanssa tavallista pitemmällä matkalla Odenwaldiin; kuljimme Schönaun kautta erinomaisen viehättävään Pyhänristin-Steinachiin. Minun oli täytynyt luvata olla matkalla viipymättä kivien tutkimisessa sekä seisahtamatta kasvien tahi hyönteisien vuoksi. Niin kuljimme me iloisina edelleen vuorien ja laaksojen poikki laulaen kaikellaisia lauluja kuten ylioppilaat ainakin. Toverieni suurimpana huvituksena oli minun vartioimiseni, sillä huomaamattani oikaisin käteni milloin tien oikealle, milloin vasemmalle puolelle, missä luulin huomaavani jotakin tutkittavaa. Silloin pidättivät toverini minua väkivallalla, ja tässäpä oli syytä nauruun ja pilapuheisin koko matkaksi. Eräässä tämmöisessä kohtauksessa, jolloin tein vastarintaakin, ja joka oli jotenkin metelinen, huomasin yht'äkkiä jonkun seisahtuvan noin viidenkymmenen askeleen päähän edessämme. Minä tunsin Ansgarin ja riensin hänen luokseen. Kun hänellä oli sama maali, niin pyysi minä häntä yhdistymään joukkoomme. Hän tarkasteli tutkivaisesti seuralaisiani, näytti epätietoiselta, vaan suostui viimein ja salli minun esitellä itsensä. Vaan vähän oli minulla iloa siitä, että toverini selvästi osoittivat vastenmielisyyttään seurueen kasvamista vastaan. Pila ja nauru lakkasi, muodostui eri parvia, minä ja Ansgar pääsimme, keskenämme haastellen, kappaleen edelle. Hän ei ollut silloin hyvällä tuulella, ja kun uskalsin kysyä, rasittiko häntä seura, jossa hän oli minut tavannut, vastasi hän: 'Enpä tiedä! Sinun miehesi eivät ole hauskoja eivätkä juuri kohteliaitakaan, kuitenkin on heidän epäkohteliaisuudessaan se viehättävää, että heistä pääsee helposti eroamaan. Ehkäpä onkin minulle parempi, ett'en ole aivan yksinäni matkalla.' Minä katsoin häneen kysyväisesti. 'Kerrankin ai'on puhua selvästi!' jatkoi hän kiireesti. 'Tänään olen alakuloinen niistä tiedoista, joita olen kotoani saanut — kotoani — tarkoitan: talouteni hoitajalta. Tuo kunnon mies on lähettänyt minulle liian vähän rahaa —".
"Ja sinä olet liian paljon tuhlannut!" keskeytin häntä. "Vanha historia, jonka olen jo aikoja sitten tuntenut sanomattasikin — turha luottamus!"
"Sen annan sinulle kuitenkin!" huudahti hän ja alkoi hymyillä. "Luottamukseni, nimittäin, — sillä rahat ovat jo suureksi osaksi lakkaristani luikahtaneet. Vaan onhan mielettömyyttä synkistää iloista mieltään mokoman tähden — niinhän sinä varmaankin ajattelet, ja minä olen aivan samaa mieltä. Katsohan, kuinka ihmeen somalta näyttää tuo talo tuolla laaksossa! — Seisoopi Odenwaldilla —." Hän rupesi laulamaan, ja iloisina kuljimme maaliimme. Vilkaisin taakseni, nähdäkseni toisia tovereitani. Heitä ei näkynyt; varmaankin olivat he jääneet kauaksi jälellemme.
Niin saavuimme Pyhänristin-Steinachiin, ja astuimme ravintolan puutarhaan, jossa siihen aitaan etenkin käytiin. Tuskin olimme astuneet kymmentä askelta, kun eräs tyttö hyökkäsi pensastosta ikäänkuin paeten suoraan meitä vastaan, niin että me ehdottomasti tartuimme häneen ja pidätimme häntä. Vaan hänen jalessään riensi mustaviiksinen nuorukainen, joka oli vähällä, samoin kuin tyttökin, ponnahtaa meitä vasten, vaan kuitenkin, meidän läsnäolostamme hämmästyneenä ja jotenkin naurettavassa asemassa, saattoi pidättyä ja pysyä seisallaan. Tyttö oli vaaleatukkainen Barbara, ravintolan myöjä-neiti, meille hyvin tuttu henkilö. Hänen ahdistajansa tunsin minä nuoreksi servialaisekst, joita oli siihen aikaan useita Heidelbergissa opinnoillaan. Tuskin oli Barbara ehtinyt tuntea meidät, kun hän punastuen irroittautui meistä ja riensi huoneesen; servialainen taas, puoleksi nauraen, vaan kuitenkin hämillään, tervehti meitä. "Leikkiä! Ei merkitse mitään! Arka tyttö! Pilaa vaan!" sanoi hän murretulla saksan kielellä, ja näkyi aikovan liittyä meihin. "Herraseni, minä en tunne teitä!" sanoi Ansgar hänelle kylmimmällä äänellään ja astui hänen ohitsensa. Servialainen esittelihe sääntöjen mukaisesti ja näytti koettavan viehättävällä puheella poistaa vastustamattomasti naurattavaa vaikutusta, jonka hänen ilmestymisensä oli tehnyt. Hänen nimensä oli Aleksius Rudnik. Hänen kokonsa oli keskinkertainen, kasvojen väri tumma, melkein itämaalainen, tukka ja silmät mustat, vaan hänellä oli niin mieto ääni, hän puhui niin vienosti, hänen olennossaan oli hienon seurustelutavan ohessa jotakin niin kohteliaan nöyrää, ettei tähän vastakkaisista juonteista muodostuneesen luonteesen kukaan voinut oikein luottaa. Ansgar ei peittänytkään vastenmielisyyttään ja vastasi hänen esittelyynsä niin pintapuolisen isoisesti, että tuskin kuultavasti lausui nimensä. Säikähtämättä vieroittavaa liikettä selvitti servialainen, että hän oli hänelle aivan tuttu. "Herra paroni, tunnettehan tekin tuon sievän tytön?" alkoi hän hienolla julkeudella.