Henrik II, joka polveutui Otto I:sen veljestä oli viimeinen saksilainen keisari. Hän on saanut puhtaasta elämästään ja suuresta kunnioituksestaan kirkkoa kohtaan nimen Pyhä. Munkkilaitosta hän niin suuresti ihaili, että aikoi hallituksensa lopulla itsekin ruveta munkiksi. Hän otti polvillansa vastaan keisarinkruunun paavin käsistä. Mutta saksalaisia herttuoita, lombardialaisia ylimyksiä ja Ala-Italian kreikkalaisia vastaan piti hän hyvällä menestyksellä yllä keisarin mahtivaltaa. Hänellä oli myöskin suuri vaikutusvalta piispain asettamisessa, ja hän piti vaaria, että he täyttivät velvollisuutensa. Hänen kuollessaan (1024) sammui saksilainen hallitussuku.
Läänityslaitos ja sen leviäminen.
Keskiaikana kehittyi omituinen yhteiskunnallinen muoto, jota on sanottu läänityslaitokseksi eli vieraskielisellä nimellä feodaali-järjestelmäksi.
Sen ensi aiheena olivat vanhain germanialaisten omituiset tavat ja se kehittyi edelleen kansainvaellusten aikana varsinkin frankilaisilla. Kun germanialainen päällikkö tuli valloitetun maan kuninkaaksi, omisti hän suuren joukon kruunun tiluksia itselleen. Hänen seuralaisensa anastelivat myöskin tiluksia, joita sitte sanottiin allodiumeiksi ja joihin he saivat täyden omistusoikeuden, kun sitoutuivat tekemään sotapalvelusta. Mutta kiinnittääkseen itseensä eteviä miehiä ja palkitakseen palvelijoitansa antoi kuningas osan tiluksistaan lääniksi (feudum) eikä lahjaksi: sellaisen läänin saajaa sanottiin vasalliksi, joka nimitys johtuu kelttiläisestä gwas- (palvelija-) sanasta, ja hänet velvoitettiin erityiseen uskollisuuteen ja personalliseen palvelukseen antajaa kohtaan, jota sanottiin lääniherraksi. Nämä kuninkaan vasallit tulivat kukin paikkakunnassaan hyvin mahtaviksi sekä osaksi hankkivat itselleen vasalleja samalla tavalla kuin kuningaskin, osaksi pakottivat vapaat tilalliset, allodiumein isännät, alammaisuuteen taikka ottivat vastaan heidän vapaatahtoisen antautumisensa käskynalaisuuteen. Roomalaisessakin väestössä oli vielä jäljellä useampia itsenäisiä maatilallisia. Alimpana yhteiskunnassa olivat orjat puolivapaita lampuotia eli vuokramiehiä, jotka olivat kiinnitetyt maahan n.s. maaorjiksi. Sisäisen hajallisuuden, alinomaisten sotien ja heikon hallituksen aikana joutui pikkutilallisten vapaus ja omaisuus suureen vaaraan. Kuninkaan olisi pitänyt vahvistaa lakia ja säilyttää rauhaa, mutta hän ei likimainkaan jaksanut täyttää sitä velvollisuuttansa. Niinpä tuli tavaksi, että heikommat antautuivat jonkun mahtavan miehen turviin ja joutuivat personalliseen alammaisuuteen hänelle. Näin kehittyi vähitellen monijaksoinen alammaisuussuhde, joka ulottui ylimmästä lääniherrasta, kuninkaasta, vähäisimpään alavasalliin saakka.
Kun Ludvig Hurskaan kuoltua herttuanarvo uudistettiin Saksassa, tulivat herttuat kruunun etevimmiksi lääninsaajiksi eli vasalleiksi ja heidän onnistui vähitellen tehdä arvonsa perinnölliseksi. Toisessa asteessa olivat kreivit, jotka Kaarle Suuri oikeastaan asetti kruunun virkamiehiksi, mutta jotka seuraavina levottomuuden aikoina anastivat itsenäisen vallan kukin paikkakunnallaan. Vähitellen alkoi heidänkin arvonsa tulla perinnölliseksi, aikaisimmin Ranskassa, sitte myöskin Saksassa. Viimein tinkivät mahtavat vasallit itselleen ylt'yleensä samat edut. Siten tuli perinnöllisyyden perusaate vähitellen voimaan koko läänityslaitoksessa. Kuningas peri valtaistuimensa, (vaikka tosin se vasta myöhään tunnustettiin sitovaksi ohjeeksi), vasalli peri linnansa ja maaorja orjuutensa. Tilus siten yhdistettiin likeisesti suvun kanssa: kuningasta ja valtakuntaa katsottiin yhteen kuuluviksi ja ylimyssuvut alkoivat käyttää perintötilusten nimeä sukunimenä.
Vasallin personallinen uskollisuus lääniherraa kohtaan sisälsi hänen etevimmät velvollisuutensa; siihen perustui koko läänityslaitos. Sellaiseen uskollisuuteen piti vasalliksi rupeavan sitoutua tunnustuksella, joka useimmiten tapahtui siten, että vasalli ojensi kätensä lääniherralle ja teki uskollisuuslupauksen. Läänivelvollisuuksiin sitoutuneen vasallin piti varustettuna saapuman, milloin herransa kutsui sotaan, ja lähtemän hänen kanssansa sotaretkille määrätyksi ajaksi ja niin monen miehen kanssa, kuin oli sovittu. Omaisuudellansa piti hänen auttaa lääniherraansa sattuvissa tarpeissa. Lääniherran tuomioistuimessa, joka ratkasi oman piirinsä oikeusriidat, tuli hänen myöskin olla lautamiehenä. Lääniherran kutsumuksesta täytyi vasallien saapua kokouksiin ja neuvotteluihin. Nämä olivat huomattavimmat uskollisuusvelvollisuudet; jos niitä ei täytetty, julistettiin läänisopimus rikotuksi ja vasalli karkoitettiin väkivallallakin läänistään. Pienemmissä lääneissä olivat tietysti uskollisuusvelvollisuudetkin pienemmät; jotenkin tavallista oli näet antaa lääniksi myöskin yksityisiä toimia, markkinaoikeuksia, metsästysmaita, jopa lähteitäkin ja mehiläisparvia.
Ranskassa tulivat suuret kruununvasallit viimeisten karolingien hallitusaikana hyvin itsevaltaisiksi. Omalla alueellaan he anastivat kaiken vallan, alkoivat lyödä omaa rahaa, käydä keskenään sotaa sekä tuomita alammaisiansa ja vaatia, että heitä itseään piti ainoastaan vertaistensa saaman tuomita. Kohta he myöskin anastivat vapauden veronmaksusta eivätkä katsoneet olevansa korkeimman esivallan valvonnan alaisina. Kuninkaalla oli viimein ainoastaan Laon-kaupunki ja sen lähin ympäristö hallussaan, hän vaipui mitättömäksi nimihallitsijaksi, ja vasallit vallattomuudellaan ja keskinäisillä sodillaan saattoivat kaikki epäjärjestykseen. Parempi järjestys alkoi vaikka hyvin hitaasti kehittyä, kun Karolingi-suku sammui ja Kapet-suku nousi (987) valtaistuimelle. Neljän ensimmäisen Kapet-kuninkaan (987-1108) onnistui omalla viisaudellaan ja kirkon avulla jotenkin vahvistaa kuninkaan ylintä lääniherran-valtaa.
Saksassa olivat Karolingi-suvun sammuttua herttuat osoittaneet suurta itsenäisyyttä, mutta voimakkaat saksilaiset keisarit kuitenkin hyvällä menestyksellä pitivät yllä valtakunnan ylipäämiehyyttä. Saksilaisen suvun sammuttua Henrik II:sen kuollessa korotettiin ruhtinasten vaalilla keisariksi arvokas Konrad II, joka tuli uuden frankilaisen keisarisuvun kantaisäksi. Hänen läänityslakinsa, joita seurattiin sekä Italiassa että Saksassa, kehittivät edelleen feodaalijärjestelmää. Niiden mukaan oli joka lääni, niin hyvin suurempi kuin pienempikin, kulkeva perintönä isältä pojalle, ja joka vasallilla, niin ylhäisemmällä kuin alhaisemmallakin, piti oleman oikeus vedota lääniherransa tuomiosta keisariin. Rajoittaakseen riitoja oli Ranskassa koetettu panna toimeen "Jumalan rauhaa", jonka mukaan kaikkein kahakoiden piti lakkaaman joka viikko keskiviikko-illasta maanantai-aamuun saakka ja sitä paitsi suurten juhlain ajaksi. Konrad koetti saattaa tätä rauhaa voimaan myöskin Saksassa. Hänen voimakkaan seuraajansa Henrik III:nen aikana (1039-56) kohosi keisarillinen lääniherruus vallan ja mahtavuuden kukkulalle. Hän piti voimakkaasti yllä Jumalan rauhaa ja koetti avonaisten läänien peruuttamisella vahvistaa keisarinvaltaa, vaikka hänen kuitenkin täytyi kohta antaa ne läänit jälleen pois. Mutta hänen hemmoitellun ja ajattelemattoman poikansa Henrik IV:nen aikana häiriytyi taas hyvä järjestys, joka oli kehittynyt monen etevän keisarin toimesta.
Englannissa pysyi kauan voimassa germanialainen itsehallinto, niin että sitä noudatettiin vielä Knut Suurenkin aikana. Kun Knutin kuoltua vanha kuningassuku kohta jälleen korotettiin valtaan ja eräs sen jäsen Edvard Tunnustaja nousi valtaistuimelle, ei yleensä tapahtunut mitään muutosta. Mutta täälläkin oli mahtavia herroja (lordeja), joilta heikompain täytyi saada turvaa. Varsinainen läänityslaitos pantiin kuitenkin voimaan vasta sitte, kuin normandialainen herttua Vilhelm Valloittaja pääsi (1066) maan herraksi. Lääniaateli oli täällä kuitenkin paljon riippuvaisempi kuninkaasta kuin mannermaalla ja maaorjuus oli paljon lievempi.
