Aleksander suuri (336-323).
Aleksanderin nuoruus.
Alusta loppuun asti oli Aleksanderin elämässä jotain ihmeellistä ja erinomaista. Aristoteles, aikakauden suurin ajattelija, tuli hänen opettajaksensa. Filippos kutsuessaan häntä sanoi kirjeessään vähemmin kiittävänsä jumalia siitä, että hänellä oli poika, kuin siitä, että poika oli syntynyt Aristoteleen aikana. Tämän opettajan johdolla sai Aleksander tietoja, jotka asettivat hänet aikansa sivistyksen kukkulalle. Senpä tähden hän sanoikin saaneensa isältään elämän, vaan Aristoteleelta oppineensa sitä käyttämään. Aikaisin jo näkyi hänessä rohkeutta ja neuvokkaisuutta. Niitä hän näytti kesyttäessään hänen isällensä lähetettyä tessalialaista Bukefalos-ratsua, joka oli niin kipakka ja hurja, ett'ei kukaan uskaltanut nousta sen selkään. Kun moni jo turhaan oli yrittänyt ohjata hevosta, lähestyi Aleksander, tarttui Bukefalon suitsiin ja käänsi ratsun kohti aurinkoa, hän kun oli huomannut hevon pelkäävän omaa varjokuvaansa. Ripeästi hypähti hän nyt selkään ja hillitsi ratsua ja Bukefalos sitte nöyrästi totteli häntä, vaikk'ei koskaan toista ratsastajaa. Filippos ylpeillen pojastaan lausui silloin: "Etsi, Aleksander itsellesi toinen kuningaskunta; Makedonia on sinulle liian pieni!"
Aleksander Suuri.
Palava kunnianhimo liikkui aikaisin Aleksanderin mielessä. Kuullessaan kerrottavan isänsä voittoja lausui hän pahoillaan: "Isäni toden totta ei jätä minulle enää mitään tekemistä." Kun Aristoteles kertoi hänelle, että moni taivaankappale kyllä oli yhtä suuri kuin maakin, itki nuorukainen ajatellessaan, että hän luultavasti ei saisi noista monista maailmoista yhtäkään valloitetuksi. Enimmin kaikista kuolevaisista ylisteli hän Akilleuta onnelliseksi, koska hänellä oli ollut sellainen ystävä kuin Patroklos ja hänen kunniansa oli tehnyt kuolemattomaksi sellainen runoilija kuin Homeros. Ja tämän muinaisen laulajan runoelma olikin hänelle niin rakas, että hän sotaretkillään aina piti kanssansa Aristoteleen tarkastamaa Iliadin kopiota ja yöksi asetti sen päänsä alle miekkansa viereen.
Tulinen kiivaus, joka eksytteli verisiin kostotöihin oli jo alusta alkaen Aleksanderin luonteen pahin vika. Kun hän kahdenkymmenen vuoden ikäisenä nuorukaisena nousi isänsä kuoltua valtaistuimelle, uudistivat Tebe ja Atena entisen liittonsa Makedoniaa vastaan. Nopeasti kuin leimaus riensi Aleksander Tebeä vastaan, joka kiivaalla taistelulla valloitettiin. Kiukuissaan Aleksander hävitytti kaupungin kokonaan; ainoastaan temppeli säästettiin sekä se talo, joka oli ollut runoilija Pindaron omana. Atenalaiset, kauhistuen rangaistusta, joka oli kohdannut Tebeä, laittoivat lähettiläitä pyytämään Aleksanderilta rauhaa. Hän vaati, että hänelle annettaisiin kymmenen puhujaa, niiden joukossa Demostenes. Mutta eräs atenalainen Aleksanderin ystävä saattoi kuninkaan luopumaan siitä vaatimuksestaan. Atenan täytyi vain luvata pysyä vast'edes horjumattoman uskollisena Aleksanderille.
Persian valtakunnan valloitus.
Korintossa pidetyssä kokouksessa, jossa oli läsnä valtuutettuja kaikista Kreikan valtioista, päätettiin ryhtyä jo Filippon varustamaan sotaretkeen persialaisia vastaan. Ennen lähtöänsä Aasiaan päätti Aleksander kysyä neuvoa Delfin orakelilta; mutta kun hän saapui eräänä sellaisena päivänä, jota katsottiin onnettomaksi, ei temppelin naispappi suostunut istuutumaan kolmijalalle. Aleksander silloin otti rohkeasti hänet kiinni käsivarresta ja talutti istuimelle. "Poikani, sinä olet voittamaton", lausui papitar vähän äkeissään, kun näki, ett'ei vastusteleminen auttanut. Mutta silloin Aleksander päästi hänet irti ja lausui olevansa aivan tyytyväinen siihen orakeli-vastaukseen. Ennen lähtöään jakeli hän maatiluksia, kyliä ja kaupunkeja ystävilleen. Perdikkas, eräs Aleksanderin sotapäälliköistä, kysyi sen johdosta: "Mitäs sitte jää itsellesi?" Aleksander vastasi: toivo!
Kevään tultua purjehti Aleksander Hellesponton yli Vähä-Aasiaan. Hänen sotaväessään oli lähes 40,000 miestä, kaikki karastuneita ja hyvin harjautuneita sotilaita. Vanhan Trojan luona toimitti Aleksander juhlalliset leikkitaistelut Akilleun haudan ympärillä.