Roomalaisilla oli myöskin julkisia juhlaleikkejä, vaikk'ei niin kuuluisia kuin kreikkalaisilla. Yleisimmät leikit pidettiin suuressa sirkuksessa (Circus Maximus), pitkänpyöreässä rakennuksessa, joka oli erittäin sitä varten tehty kaupungin vilkkaimpaan osaan. Siellä toimitettiin varsinkin kilpa-ajoja. Ajoradan toisessa päässä oli aituus, josta nelivaljakot läksivät kilpaamaan, ja lähellä toista päätä seisoi kääntöpylväs, jonka ympäri ajaessa piti kiertää.
Tasavallan häviö.
Grakkus-veljekset.
Sill'aikaa kuin Rooma vastustamattomalla voimalla eteni valloitusuralla ja levitti valtaansa joka taholle, alkoi yhteiskunnan sisällä näkyä eripuraisuutta, josta oli aikaa myöten johtuva verisiä taisteluita. Patrisein ja plebejein vanha säätyerotus oli tosin tasoittunut, mutta itse nuo valloitussodat olivat kasvattaneet uuden erotuksen, joka tuskin oli vähemmin jyrkkä ja rasittava. Muutamista sekä patrisi- että plebejisuvuista, joiden jäsenet olivat olleet valtion korkeimmissa viroissa, kehittyi näet vähitellen sotilas- ja virkamiesylimystö eli aateli. Hallitsevain sukujen jäsenet, sanoen itseään ylhäisiksi (nobiles), koettivat kateuden kiihkolla estää kaikkia muita valtion jäseniä, heidän mielestään alhaissukuisia (ignobiles), pääsemästä etevimpiin virkoihin, varsinkaan konsulin ja tuotteliaihin provinsin-maaherrain virkoihin. Vallan ohessa olivat nämä ylimykset anastaneet haltuunsa melkein kaikki valtionmaat, joten uudestaan alkoivat samat epäkohdat olla haittana kuin ennen Liciniusten lakein hyväksymistä. Sitä paitsi olivat he osaksi ostamalla, osaksi ilmeisellä väkivallalla saattaneet haltuunsa suuret maatilukset, ja kun heidän oli edullisempi viljelyttää näitä laajoja maitansa orjilla, niin siten yhä enemmin hävisi entinen vapaa maanviljelijä-luokka. Siitä alkoi kasvaa suuria yhteiskunnallisia vaaroja. Aukko levisi yhä suuremmaksi vallassa olevan mahtavan ylimystön ja muun kansanjoukon välille, jolla ei ollut mitään ja joka elikin vain siitä, että möi ääniänsä enimmän tarjoavalle. Tämä epäkohta saatettiin kuitenkin vielä korjata siten, että Liciniusten lakein uudistamisella pakotettiin hallitsevat suvut antamaan pois osa anastamastansa valtionmaasta ja sen jakamisella varattomalle kansalaisjoukolle perustettiin tarpeellinen keskiluokka ja vapaa maata viljelevä väestö.
Tiberius Grakkus, tähän asti vähän kokenut mies, ryhtyi äsken viitattuun vaikeaan työhön. Kahdeksantoista vuoden ijässä oli hän lankonsa, nuoremman Scipio Afrikanuksen, käskyn alaisena osoittanut etevyyttä sekä Kartagon piirityksessä että Espanjan sodassa. Mutta vasta Rooman ja Italian onnettoman tilan kokemus saattoi hänet astumaan kansan puolesta taistelijaksi. Matkallaan Roomasta Espanjaan näki hän, kuten kerrotaan, Etruriassa kaikkialla vain autioita viljavainioita eikä ketään muita työmiehiä kuin orjia, jotka rauta-jalassa muokkasivat peltokappaleita. Liikutettuna siitä näöstä vuodatti hän kyyneliä ja päätti toimia niin, että köyhät saisivat maata.
Vuonna 133 otti Tiberius Grakkus vastaan kansantribunin viran. Heti siihen ryhdyttyään ehdotti hän peltolain, joka tavallansa oli vain Liciniusten lakein uudistus, koska se sisälsi, ett'ei kellään yleensä pitäisi olla enempää kuin 500 roomalaista auranalaa valtion maata, vaan isä kuitenkin saisi sitä paitsi pitää kahta poikaansa kumpaakin varten 250 auranalaa; täten jäävä liikamaa olisi jaettava 30 auranalan suuruisina palstoina varattomille kansalaisille katoamattomiksi perintötiloiksi, joiden isännät maksaisivat vuotuista veroa valtiolle; maiden erotteleminen ja jakaminen olisi kolmimiehisen valiokunnan toimitettava. Varsin kaunopuheisesti ja sattuvasti puolusti tribuni lakiehdotustansa. "Pedoilla", sanoi hän, "jotka kuljeksivat maassamme, on omat metsänsä ja luolansa, joihin voivat pistäytyä turvaan. Mutta näillä urhollisilla roomalaisilla, jotka ovat Italiaa puolustaessaan katsoneet kuolemaa kasvoista kasvoihin, ei ole mitään muuta tässä maailmassa kuin valoa ja ilmaa, joita heiltä toki ei voida riistää. Ilman kotia ja ilman mitään turvapaikkaa harhailevat he kedoilla vaimoinensa ja lapsinensa. Heidän päällikkönsä pettävät heitä, kun kehoittavat heitä taistelemaan hautojensa ja kotijumalainsa puolesta, sillä näiden roomalaisten joukossa ei ole ainoatakaan, jolla olisi oma kotiliesi tai oma perhehauta, vaan he taistelevat ja kuolevat toisten ylellisyyden yllä pitämiseksi ja heidän rikkauksiensa kartuttamiseksi. Heitä sanotaan maailman herroiksi, eikä heillä kuitenkaan ole edes jalan leveyttäkään omaa maata." Vallanpitäjät eivät tosin voineet millään tavalla vastustaa hänen sanojansa, mutta he taivuttivat toisen tribunin Oktaviuksen vastustamaan ehdotusta, joten tarpeellinen tribunien yksimielisyys tuli häirityksi. Tiberius ensin koetti taivuttaa häntä mukautumaan kansan tahtoon, mutta huomattuaan sen turhaksi vaivaksi ryhtyi hän levottomuutensa pakosta viimein väkivaltaiseen ja oikeastaan laittomaan keinoon, vaatien kansaa erottamaan Oktaviusta virastaan. Äänestyksen kautta kadottikin Oktavius todella virkansa ja sai ainoastaan töin tuskin henkensä pelastetuksi kiihtyneen ihmisjoukon käsistä.
Nyt peltolaki ilman muita vaikeuksia hyväksyttiin. Kolmemiehiseen valiokuntaan, jonka tuli panna jako toimeen, asetettiin Tiberius itse ynnä hänen nuorempi veljensä, kahdenkymmenen vuoden ikäinen Kaijus Grakkus ja hänen appensa Appius Klaudius. Siitä yhä enemmin kiihtyi ylhäisten viha. Grakkus syystä kyllä pelkäsi oman turvallisuutensa olevan vaarassa eikä sentähden näyttäytynyt torilla ilman 3,000 miehen suuruista seuralaisjoukkoa. Hän koetti uudella ehdotuksella saavuttaa vielä suurempaa suosiota köyhäin kansalaisten puolelta ja heitä yhä lujemmin liittää itseensä. Kun näet Pergamon kuningas Attalos oli testamentannut valtakuntansa ja muut varansa Rooman valtiolle, ehdotti tribuni, että kuninkaallinen perintö jaettaisiin köyhimmälle kansalle ja että kansankokous saisi päättää, miten Pergamon maa olisi käytettävä. Siten voivat uudet maatilalliset saada apua asustumiseensa. Vastustajat puolestaan jo uhkailivat ruveta syyttämään rohkeaa kansan ystävää heti hänen tribuni-vuotensa loputtua.
Sekä hänen omansa että hänen lakiensa turvallisuus näytti siis vaativan, että hänellä olisi vielä seuraavanakin vuonna tribunin virka. Vastustajat puolestaan koettivat kaikin voimin estää hänen uudestaan valitsemistansa. Vaalikokousta pidettiin ja ensimmäiset tribukset olivat jo antaneet äänensä Grakkukselle. Vaan silloin vastapuolue sai aikaan, että kokous hajoitettiin huomeiseen asti, jolloin äänestystä piti jatkettaman Kapitolium-kukkulalla. Siinä kokouksessa häirittiin heti äänestystä väkivaltaisilla kahakoilla. Senaatti kokoutui läheiseen temppeliin neuvottelemaan ja käski konsuli Mucius Scaevolaa ase kädessä suojelemaan tasavaltaa. Tämä laintaitava mies kyllä tajusi Grakkuksen ehdottaman lain kohtuullisuuden ja sen tähden neuvoi taipuvaisuuteen, mutta silloin nousi ylipappi Scipio Nasika ja huusi: "Konsuli kavaltaa yhteiskuntaa; ken tahtoo suojella lakia, seuratkoon minua!" Monen senaattorin ynnä heidän puoluelaistensa ja orjainsa johtajana, joilla oli aseina sauvoja sekä penkkien ja istuimien kappaleita, riensi hän Kapitoliumille. Kansanjoukko siirtyi kaikkialla syrjään. Grakkus yritti paeta, mutta nyt alkaneen melun aikana hänet surmattiin. Hänen ruumiinsa heitettiin Tiberiin, ja kolmesataa hänen puoluelaistansa samoin surmattiin tässä metelissä.
Työ, jonka uhriksi Tiberius Grakkus oli joutunut, eli alkajaansa kauemmin. Peltolaki pysyi voimassa ja jako-oikeuteen asetettiin heti uusi jäsen surmatun sijaan. Kuitenkin alkoi maanjakoa vastaan kiivas taistelu niin hyvin senaatin kuin myöskin italialais-liittolaisten puolelta, he kun alkoivat peljätä menettävänsä osan maista, jotka he olivat saaneet haltuunsa joko vuokraamalla tai ostamalla.
Kaijus Grakkus. Kohtapa kuitenkin esiytyi peltolaille toinen vielä peljättävämpi puolustaja, murhatun Tiberiuksen oma veli. Kostonhimo enemmin kuin hyvänteko kiihotti Kaijus Grakkusta työhönsä. Mutta vaikkapa tarkoitus ei ollutkaan yhtä puhdas, niin Kaijus sitä vastoin oli luonnonlahjain runsaudelta ja kiihkoisuudelta veljeänsä etävämpi. Tiberiuksen murhan jälkeen, jolloin vielä viholliset olivat liian mahtavat, vetäytyi hän yksityiselämän hiljaisuuteen. Mutta siellä hän ahkerasti harjoitteli kaunopuheisuutta ikään kuin hankkiakseen itselleen siivet, joilla voisi kohota valtaan. Kansa pian otti hänen sanansa vastaan pauhuisella suostumuksella ja suosi häntä enemmän kuin ketään muuta puhujaa. Se menestys saattoi ylimykset häntä epäilemään, ja karkoittaakseen tätä pelkonsa aihetta, lähettivät he hänet kvestoriksi (qvaestor) eli sotarahaston hoitajaksi Sardiniaan. Mutta kun senaatti tahtoi yhä edelleenkin pitää häntä siellä, palasi hän yht'äkkiä saaresta Roomaan ja haki kansantribunin virkaa, joka hänen onnistui saadakin (123).