Nyt lähetti senaatti Jugurtaa vastaan konsuli Metellus-vanhuksen, joka johti sotaa tehokkaasti ja voitollisesti. Mutta entisen häpeän seurauksista hän sillä menestyksellään ei kuitenkaan saanut säätyänsä pelastetuksi. Tutkinto, joka kesti koko kaksi vuotta, pidettiin tuomarein edessä, jotka toimivat niin ankarasti, että neljän konsulin, niiden joukossa myöskin Opimiuksen, täytyi lähteä maanpakoon. Rohkaistuneena kansanpuolueen voitosta pyysi Marius Metellukselta loma-aikaa lähteäkseen Roomaan hakemaan konsulin virkaa. Ja hän viran saikin "sotasaaliksi ylhäisiltä".
Uusi konsuli alkoi virkansa tärkeällä toimella. Hän otti sotajoukkoon vähimmin verotetut kansalaiset, joilla ei tähän asti ollut oikeutta sotapalvelukseen. Tämä muutos, vaikka se alkuaan tehtiin yksinomaan sotalaitoksen eduksi, oli hyvinkin tärkeä; sillä oikeastaan vasta yhdeksänvuotisen sotapalveluksen jälkeen saatiin oikeus hakea korkeampia valtionvirkoja. Niinkuin Grakkukset olivat hankkineet kansalle osallisuuden valtion maahan, niin hankki Marius sille pääsyn valtion virkoihin.
Kun Marius tuli Metelluksen jälkeen päälliköksi Afrikkaan, loppui sota siellä pian. Valloitettuaan Numidian valtakunnan useimmat kaupungit tunkeutui päällikkö äsken kootun kansan-sotajoukkonsa kanssa sanomattomien vastuksien läpi vedettömäin ja myrkyllisistä käärmeistä viliseväin seutujen kautta Jugurtan tärkeimpään kaupunkiin sekä ryösti ja hävitti sen perin pohjin. Kohta sen jälkeen valloitettiin se vuorilinna, jossa kuningas säilytti aarteitansa. Jugurta pakeni sukulaisensa Mauretanian kuninkaan Bokkuksen luo, joka kuitenkin taivutettiin antamaan pois pakolainen. Marius vietti nyt Roomassa muhkean riemusaaton kansan iloitessa. Jurgurtan täytyi kahleissa astua voittajan vaunujen edellä; sitte hänet alastomana sysättiin maanalaiseen vankeuteen. Kuusi päivää sai hän siellä kärsiä näljän tuskia, kunnes vartiat hänet viimein kuristivat kuoliaaksi.
Sota kimbriläisiä ja teutonilaisia vastaan. Valtakunnan pohjoisrajaa uhkasi hirvittävä myrsky. Kaksi pohjoismaista kansaa, kimbriläiset ja teutonilaiset, oli lähtenyt liikkeelle asuinpaikoiltaan, joiden sanotaan olleen Itämeren rannoilla, ja he siirtyivät yhä edemmäksi etelää kohti. Jättiläisvartalollaan, hurjalla rohkeudellaan ja inhottavalla muodollaan levittivät he kaikkialle kauhistusta. Kolmessa taistelussa peräkkäin voittivat he Rooman sotajoukot, joita ylhäissukuiset konsulit johtivat. Italia jo vapisi noiden hirvittäväin raakalaisten pelosta eikä vuodeksi 104 kukaan uskaltanut hakea konsulin virkaa. Marius otti vastaan sen vaikean toimen ja ylimysten vastustamatta valittiin hänet neljä kertaa peräkkäin (vuosiksi 104-101) konsuliksi.
Saapuessaan Galliaan, jossa hän oli luullut kohtaavansa raakalaiset, hän ei heitä tavannutkaan, koska kimbriläiset olivat hävitellen kulkeneet Espanjaan ja teutonilaiset toiselle taholle. Vasta kahden vuoden kuluttua palasivat he. Marius tänä väliaikana harjoitti sotamiehiänsä, totutti heitä kärsimään vaivoja, vahvisti heidän rohkeuttansa ja sai heidät noudattamaan ankaraa kuria. Käskynsä alaisia kohteli hän oikeudentuntoisesti. Kun hänen veljensä pojan, erään sotajoukon päälliköistä, murhasi muuan sotamies, jota hän oli häväisten loukannut, tutkitutti Marius tarkkaan asian, ja kun syytetty kertoi koko tapauksen, pani päällikkö itse hänen päähänsä seppeleen, jollaisia muuten annettiin kiitettävistä teoista. Siten hän, vaikka hänen olemuksensa olikin ankara, tyly ja vastenmielinen, saavutti sotamiesten kunnioituksen, jotka huomasivat juuri hänet oikeaksi mieheksi vastustamaan kimbriläisiä.
Raakalaisten palattua tapasi Marius ensin teutonilaiset (102). Iser- ja Roone-jokien yhtymäpaikassa oli roomalaisilla linnoitettu leiri, jonka sisällä Marius piti väkeänsä, totutellen sotamiehiä näkemään vihollisten villiä muotoa, kuulemaan heidän kovaa huutoansa ja tuntemaan heidän aseitansa. Eräs teutonilaispäällikkö oli niin nenäkäs, että vaati Mariusta kaksintaisteluun. "Jos olet kyllästynyt elämään, niin voithan hirttää itsesi", vastasi roomalaispäällikkö. Viimein raakalaiset kulkivat leirin ohitse, huutaen roomalaisille sotamiehille menevänsä nyt Italiaan ja kysyen, eivätkö roomalaiset tahtoneet lähettää terveisiä vaimoillensa ja lapsillensa. Töin tuskin saattoi Marius hillitä väkensä raivoa. Mutta raakalaisten mentyä seurasi roomalaisjoukko jäljestä ja saavutti heidät Akva Sekstian (nykyisen Aixin) luona, johon Marius asettui edulliseen paikkaan. Ensi päivänä hyökkäsi hän teutonilaisten liittolaisten ambronilaisten päälle ja voitti heidät kokonaan. Roomalaiset takaa ajaen ryntäsivät voitettujen leiriin ja kohtasivat siellä ambronilaisten vaimot, jotka kirveillä ja miekoilla ahdistivat milloin roomalaisia, milloin omia pakenevia miehiänsä, kunnes hekin kaatuivat voittajain käden kautta. Nyt seurasi kamala yö; teutonilaisten valituksia kaatuneiden veljein tähden ja heidän hurjia sotalaulujansa kuului joka taholta roomalaisten leiriin. Päivän koittaessa asetti Marius sotaväkensä taistelujärjestykseen ja antoi ratsuväkensä alottaa taistelun. Raskaina, tiheinä joukkoina vyöryivät teutonilaiset roomalaislegioneja vastaan. Mutta puolen päivän aikaan alkoivat raakalaisten rivit horjua, ja kun uusi väijyksiin asetettu roomalaisjoukko yht'äkkiä syöksyi esiin, tuli voitto täydelliseksi. Kaatuneita vihollisia sanotaan olleen niin paljo, että Massilian asujamet kauan aitasivat viinitarhojansa heidän luillaan.
Seuraavana vuonna kimbriläiset ajoivat roomalaispäällikön Katuluksen Ylä-Italiasta pois Po-joen toiselle puolelle. Heidän aikomuksensa oli yhdistyä teutonilaisiin, joiden kohtalosta he eivät vielä tienneet mitään, sekä sitte marssia suoraa päätä Roomaan. Mutta keväällä 101 yhtyivät sen sijaan Marius ja Katulus, ja roomalaiset, 50,000 miestä, menivät jälleen Po-joen yli. Kimbriläiset nyt ryhtyivät sovinnon hieromiseen ja tarjosivat rauhaa, jos roomalaiset suostuivat antamaan maata heille ja heidän veljillensä teutonilaisille. "Teidän veljenne teutonilaiset", vastasi Marius, "ovat saaneet maan, jota heiltä ei suinkaan koskaan riistetä." Ja näyttääkseen kimbriläisille heidän veljiensä kohtalon tuotti hän esiin teutonilaisten vangitun kuninkaan Teutobakin.
Vercellan kedolla lähellä Veronaa oli ratkaseva taistelu. Kimbriläiset olivat asettuneet suureen nelikulmaan ja ensimmäinen rivi oli sidottu kiinni rautakahleesen, että miehet pysyisivät oikein taajassa. Roomalaisten puolella johti Katulus keskijoukkoa. Marius oli asettanut väkensä molemmille siiville. Raakalaisjoukot vyöryivät esiin kuin suuren meren aallot. Roomalaiset ottivat levollisessa järjestyksessä ja säännöllisesti tihennetyissä riveissä vastaan tuiman rynnäkön. Puoli-alastomat ja siis helposti haavoittuvaiset kimbriläiset eivät vaskimiekoillaan, jotka taipuivat joka iskusta, voineet kestää roomalaisten harjautuneita ja hyvin johdettuja legioneja, kun lisäksi vielä aurinko ja tuuli olivat heillä haittana. Katulus saavutti ensin keskustassa ratkasevan menestyksen ja kohta tuli roomalaisten voitto täydelliseksi taistelukentällä. Mutta voitetut pakenivat vaunulinnaansa ja siellä miesten sivulla taistelivat kimbriläisnaiset, jotka viimein lävistivät itsensä kuoliaaksi, kun ei enää näkynyt mitään pelastuksen toivoa. Viimein syöksyi kimbriläisten leiristä esiin suuri joukko koiria, joita vastaan roomalaisten täytyi taistella monta tuntia. Kimbriläisiä sanotaan maanneen kentällä, jossa hirmuinen taistelu oli riehunut, enempi kuin 120,000, ja kuitenkin saattoi Marius vielä ottaa 36,000 vankia. Sivistymätön mies, karkea sotilas oli tässä mahtavalla voimain punnituksella pelastanut etelämaailman sivistyksen ja sen laeilla järjestellyn yhteiskunta-laitoksen.
Jo taistelukentällä aljettiin kiistellä, kumpiko oli enemmin tehnyt voiton saavuttamiseksi. Moni tahtoi antaa ylimys Katulukselle suurimman kunnian. Mutta yleinen ääni antoi palkinnon ylipäällikölle. Marius piti komean riemusaaton, johon hän salli Katuluksenkin ottaa osaa. Riemusankarin edellä kuljetettiin vangittua Teutobak-kuningasta, joka oli niin pitkä, että ulottui ylemmäksi voitonmerkkejä. Kansa, katsoen Mariusta omaksi päällikökseen, sanoi häntä Rooman kolmanneksi perustajaksi ja uhrasi atrioilla juomauhria hänelle niinkuin jumalalle.
Marius ja Sulla.