Diokletianus, syntyänsä orjan poika Dalmatiasta, oli kykynsä tähden noussut korkeimpiin sotavirkoihin. Kun keisari Numerianus paluumatkallansa Persian sodasta oli kuollut, valitsivat sotapäälliköt Diokletianuksen keisariksi (284). Numerianuksen veli, Karinus, voitettiin suuressa taistelussa, ja dalmatialainen orjan poika tuli koko roomalaismaailman herraksi.
Mutta Diokletianus ymmärsi, että tämä valtakunta oli liian avara yhden miehen hallita; sentähden hän päätti jakaa koko roomalaisen alan kahteen osaan ja otti toiseksi keisariksi Maksimianuksen, joka oli talonpoikaista syntyperää Illyriasta. Jonkun vuoden kuluttua kumpikin keisari vielä otti itselleen apukeisarin. Diokletianus, joka hoviansa piti Nikomediassa, Vähä-Aasian luoteiskulmassa, asetti apulaisekseen Pannonian, Illyrian ja Kreikan yli erään Galeriuksen, joka nuoruudessaan oli karjopaimenena ollut. Maksimianus taas, joka Milanossa hallitsi läntistä maailmaa, heitti Gallian, Britannian ja Espanjan sivistyneelle Konstantiukselle, jota kalpean muotonsa tähden sanottiin Klorukseksi. Niinkuin yhteistä valtakuntaa piti näiden neljän miehen yksimielisesti hallitseman, ja mitä kukin heistä sääsi, se oli olevinansa ikään kuin yhteisestä hengestä lähtenyttä ja tuli kohta yleiseksi laiksi koko keisarikunnassa. Näin piti hallitusvaivan oleman jaettuna, vaan hallituksen kuitenkin yhteisenä.
Mutta alammaisille kävi tämä nelinkertainen hovinpito ja virkamiesten enennetty lukumäärä kovin rasittavaksi. Diokletianus rakasti loistoa ja komeutta, hän tahtoi ylentää keisarillisen arvon "jumalalliseksi majesteetiksi", jota kansa ainoastaan vaivaloisesti ja suurimmilla kunnian osoituksilla voisi lähestyä. Sen tähden hän ei enää menestynytkään Roomassa, jossa senaatin ja väestön muinaisista ajoista peritty arvo häntä loukkasi, vaan järjesti palatsinsa Nikomediassa persialaisen kaavan mukaan. Suuri joukko hovipalvelijoita piti huolen kaikista noudatettavista juhlatempuista; itse keisari ei enää tyytynyt entisten hallitsijain purpuraviittaan, vaan koristi otsansa valkoisella helminauhalla, ja kuka ikänä pääsi häntä lähestymään, sen täytyi itämaisen tavan mukaan langeta kasvoillensa hänen jalkainsa juureen. Eittämättä Diokletianus kuitenkin saattoi järjestystä hallintoasioihin. Mutta tämä tarkka virallinen järjestys esti alammaisten vapaata tointa, ja maanviljelys niinkuin teollisuuskin alkoi nääntyä verokuormain alla.
Kaksi vuosikymmentä hallittuansa päätti Diokletianus palata yksinäiseen elämään ja pakotti silloin Maksimianuksenkin luopumaan keisariudesta. Samana päivänä, 1 p. toukok. 305, tekivät molemmat keisarit, toinen Nikomediassa, toinen Milanossa, julkisen luopumuksensa, ja Diokletianus muutti syntymäseuduilleen Dalmatiaan, jonne hän oli Salonaan rakennuttanut itsellensä suuren komean palatsin. Siellä hän sitte hiljaisuudessa eli viimeiset yhdeksän ikävuottansa, hoitaen yrttitarhojaan ja rakennuksiaan ja unhottaen maailman meteliset menot. Nämä vuosikaudet olivatkin erinomaisen melskeiset; sillä keisarit ja apukeisarit taistelivat toisiansa vastaan, ja vuonna 308 oli yht'aikaa kuusi sellaista hallitsijaa. Eikä Maksimianuskaan ajan pitkään voinut hillitä levotonta mieltänsä, vaan pukeutui uudestaan purpuraan, kehoittaen Diokletianusta seuraamaan esimerkkiä. Mutta Diokletianus vastasi hymyillen: "jos näkisit, kuinka kaunista kaalia minä omilla käsilläni Salonassa kasvatan, et sellaista pyyntöä tekisikään." Maksimianus saikin surmansa näissä meteleissä. Mutta eipä Diokletianuskaan vallan koskematta jäänyt. Hänen puolisonsa ja tyttärensä joutuivat murhattaviksi, ja hän itsekin lienee elämänsä katkaissut, karttaaksensa pahoja kohtauksia. Hänen palatsinsa rauniot ovat vielä nähtävinä; ne ovat niin avarat, että koko nykyinen kaupunki Spalatro niissä on saanut sijansa.
GERMANIALAISET.
Germanialaisten vanhimmat olot.
Reinin ja Veikselin välinen maa oli muinaisaikaan täynnä suuria metsiä ja avaroita suoseutuja, jonka tähden myöskin ilmanala oli kosteampi ja kylmempi sekä maa vähemmin hedelmällinen kuin nykyaikaan. Vanhastaan ei siellä ollut mitään hedelmäpuita; roomalaiset vasta veivät niitä sinne. Niukasti viljeltiin vehnää, kauraa ja ohraa ja tästä viimemainitusta viljasta pantiin olutta. Metsät olivat täynnä villieläimiä, varsinkin hirviä, metsähärkiä, karhuja, susia ja metsäsikoja; myöskin villiporoja löytyi. Sellainen oli roomalaisten aikaan etelägermanialaisten kotimaa.
Toisella vuosisadalla Kr.s.j. kirjoitti suuri roomalainen historioitsija Tacitus kirjan germanialaisista, esittäen liian hienostuneelle ja tavoiltaan turmeltuneelle aikakaudelleen heitä voimakkaaksi ja urholliseksi luonnonkansaksi, jonka keskuudessa uskollisuus, vakavuus ja yksinkertaiset tavat vallitsivat. Se kirja onkin päälähde saadaksemme tietoa heidän elintavoistaan ja yhteiskunta-laitoksistaan ennen suurta kansainvaellusta.
Germanialaiset kuuluvat, samoin kuin kreikkalaiset ja roomalaiset, arjalaiseen kansanheimoon. Alkuperäisestä kotiseudustaan Ylä-Aasiasta ovat he jo ennen historiallista aikaa tunkeutuneet Skandinavian niemelle ja sitte sieltä vähitellen levinneet etelään päin. Jo entuudesta oli heillä omituinen vaalea tukka, siniset silmät ja kookas vartalo. Uljas itsenäisyyshenki ja levoton vaellushalu olivat heidän huomattavimmat ominaisuutensa. Vapaa mies eli enimmäkseen metsästellen tai pitkillä sotaretkillä kuljeksien; taloutta ja maanviljelystä hoitivat naiset ja sodissa saadut orjat. Kun germanialainen nuorukainen kansankokouksen edessä juhlallisesti sai aseensa, oli hän "mies puolestaan", heimon itsenäinen jäsen. Naiset seurasivat miehiä sotaretkillä ja kiihottivat heitä urhollisuuteen; usein he myöskin esiytyivät tietäjinä, joiden puhetta kuunneltiin taikauskoisella kunnioituksella.