Lammas- ja nautalaumat varsinkin olivat germanialaisten suurimpana rikkautena; maanviljelyksestä sitä vastoin pidettiin vähä lukua. Yksityistä maata ei vielä ollut. Kylän alueella olevia peltosarkoja viljeltiin kaikille kyläläisille yhteisen järjestyksen mukaan. Lähteiden luo, aukeille paikoille tai varjoisiin metsikköihin tekivät germanialaiset yksinkertaiset puu- tai savimajansa. He elivät aina ikään kuin matkalla, sillä viljelys ei voinut sitoa heitä mihinkään erityisiin paikkoihin, joten he helposti voivat lähteä etsimään itselleen uusia kotipaikkoja. Suurissa, muurien sisälle sullotuissa kaupungeissa eläminen ei heitä miellyttänyt; roomalaiset ne vasta niitä perustelivatkin Germanian rajoille, Reinin ja Tonavan varsille.
Jumaliansa palvelivat germanialaiset personallisen elämän etevimpäin voimien vertauskuvina. Wodan (skand. Oden), kaiken isä, oli viisauden ja järjestävän ymmärryksen jumala; hänen uskottiin antavan sotaonnea ja ottavan sodassa kaatuneet taistelijat luoksensa Valhallaan. Donar (skand. Tor) oli voiman ja urhollisuuden korkein edustaja; pukkien vetämillä vaunuillaan ajeli hän läpi pilvien, suurella vasarallaan iskeä paukutellen jättiläisiä ja noitia. Näiden korkeain jumalain ohella oli kansan uskon mukaan keijukaisten, haltiain, tonttujen ja kääpiöiden kirjava maailma, jotka moninaisella tavalla ihmeellisesti vaikuttivat kaikkiin ihmisten toimiin.
Germanialaiset heimot olivat jakautuneena moneen itsenäiseen fylkeen, jotka puolestaan jakautuivat pienempiin sata- eli kihlakuntiin (hundari, härad, cents); joka kihlakunnassa oli enempi tai vähempi joukko kyläkuntia. Kansankokous eli keräjät ("tinget"), joihin vapaiden miesten oli velvollisuus aseellisina kokontua tekemään oikeutta ja päättämään yhteisiä asioita, käytti suurta valtaa. Mahtavimmat miehet valmistelivat asiat ja vaikuttivat paljon niiden päätökseen; kokous ilmoitti suostumuksensa hyväksymishälinällä ja aseiden kilistelemisellä. Sotapäälliköillä (Heerzoge, josta herttua-sana,) jotka kuuluivat arvokkaihin johtajasukuihin (Adalinge'ihin), oli myöskin rauhan aikana suuri valta. Perinnöllistä ruhtinuutta oli kuitenkin vasta ainoastaan nimeksi. Mahtavan päällikön ympärille kokoontui mielellään seurue eli joukko taistelijoita, kiintyen häneen uskollisesti; "päälliköt taistelivat voiton, vaan väki päällikön tähden", lausui tästä Tacitus. Tästä seurueesta tuli vast'edes keskiaikaisen lääniaatelin alku.
Germanialaisten ensi taistelut roomalaisia vastaan.
Kimbriläisten ja teutonilaisten sotaretket, joista edellä jo on puhuttu, lienevät tapahtuneet yhteydessä koko germanialaisheimon siirtymisen kanssa etelään päin. Miten Caesar esti germanilaisten leviämisen Galliaan ja sitte roomalaislegioneinensa tunkeutui Germanian alueelle, on myöskin edellä kerrottu. Augustuksen aikana levittivät roomalaiset valtaansa Reinin suuhun, jossa batavilaiset (nykyisen Hollannin asujamet) saatettiin alammaisuuteen. Sitä vastoin ei onnistunut yritys saattaa Germanian sisäosia Rooman valtaan.
Roomalainen maaherra Varus kiskoi Ala-Reinin germanialaisilta veroa ja koetti siellä panna toimeen roomalaista lainkäyttöä, mutta siten pahasti ärsytti heidän taipumatonta itsenäisyystuntoansa. Arminiuksen johdolla nousivat Harz-vuoren seuduilla keruskilaiset ja monta muuta germanialaisheimoa aseihin. Kukistaakseen kapinaa ihan alussansa marssi Varus raivaamattomia teitä myöten tiheässä Teutoburgin metsässä. Äkkiä alkoi ankara rajuilma; myrsky kaateli puita juurinensa ja rankkasade muutti maan pehmeäksi suoksi. Silloin myöskin germanialaiset alkoivat ahdistaa roomalaisia joka taholta. Suurella vaivalla sai Varus muutamain päiväin kuluttua viedyksi kolme legioniansa aukealle kedolle, johon saatettiin tehdä leiri. Mutta silloin läheisiltä kukkuloilta germanialaiset äkisti syöksyivät alas. Verisessä taistelussa, joka nyt alkoi, ei roomalaisia urhollisuutensa eikä sotakurinsa vähääkään hyödyttänyt. Varus toivottomuudessaan syöksyi miekkaansa ja melkein koko roomalaisjoukko joutui germanialaisten raivon uhriksi. Augustus, joka muuten niin hyvin osasi pysyä maltillisena, löi tämän onnettomuuden kuultuaan päätänsä monta kertaa seinään, vaikeroiden: "Varus, Varus, tuo takaisin legionit!"
Täten alkanutta taistelua jatkettiin seuraavina aikoina, ainoastaan silloin tällöin vähän hengähtäen. Tiberiuksen veljen poika Germanikus tunkeutui setänsä hallitusajan alussa syvälle keruskilaisten maahan. Hän voitti Arminiuksen verisessä taistelussa ja sai siten kostetuksi Varuksen tappion. Mutta palatessaan meritse joutui hän ankaran myrskyn valtaan, josta hän ainoastaan hengen vaaralla pelastui, menetettyään paljon väkeä.
Vähitellen alkoivat germanialaiset heimot yhtyä suuremmiksi kansanliitoiksi. Noin v. 250 on kolme suurta liittoa: frankilaisten Ala-Reinin, allemannilaisten Ylä-Reinin ja saksilaisten Ala-Elben varsilla, joihin kuhunkin kuului monta pikku kansaa. Peljättävimmät germanialaisista olivat kuitenkin voimakkaat gotilaiset, joilla oli suuri valtakunta Itämeren ja Mustanmeren välillä. He olivat jakautuneet kahteen pääheimoon, itä- ja länsigotilaisiin, sekä ottaneet yhteyteensä monta muuta heimoa (alanilaiset, gepiläiset y.m.).