Vainojen aika.
Apostolien perustamat seurakunnat tulivat valolähteiksi, joista ilmoitettu sana säteili joka taholle. Aikaisin joutuivat kuitenkin uuden uskon tunnustajat pakanamaailman epäilyksen ja vihan esineiksi, sillä heillä kun ei ollut temppelejä, uhreja, jumalain kuvia eikä mitään ulkonaista loistoa, katsoi heitä vallan jumalattomiksi kaikki taikauskoinen ihmisjoukko, josta juuri nuo ulkonaiset asiat olivatkin uskontoa; kun he vetäytyivät erilleen pakanoista, kammoen heidän siveettömyyttänsä, katsottiin heitä ihmiskunnan vihollisiksi; ja kun heillä oli paljo ystäviä sorrettujen orjain joukossa eivätkä he millään tavalla taipuneet uhraamaan jumaloiduille Caesareille, epäiltiin heitä vaarallisiksi kapinoitsijoiksi. Kansanjoukon raivo ja hallitsijain etuluuloisuus antoivat siten aihetta verisiin vainoihin.
Neron aikana olivat juutalaiset panneet toimeen kapinan, joka päättyi siten, että Vespasianuksen poika Titus hävitti Jerusalemin, ja silloin ruvettiin kohtelemaan yhtä ankarasti myöskin kristityitä kuin juutalaisia. Kestipä viha vielä sittekin, kuin kristityt huomattiin erityiseksi lahkoksi. Mutta vainotut ylistelivät itseään onnellisiksi, että saivat martyreinä (verellään todistajina) kärsiä vainoa Jesuksen nimen tähden; ja kansaan tämä kestäväisyys kärsimyksissä vaikutti niin mahtavasti, että yhä suuremmat joukot kastattivat itsensä martyrein haudoilla. Niinpä kristinusko vähitellen levisi vastustamattomalla voimalla yli Rooman valtakunnan. Monikin caesar luuli voivansa uudistaa vaipuneen roomalaisvallan ainoastaan vanhan uskonnon uudistamisella. Mutta kun kristityt eivät taipuneet ottamaan osaa määrättyihin uhritoimituksiin eivätkä myöskään kantaneet keisarille jumalallista kunnioitusta, pantiin valtion puolelta heitä vastaan toimeen julmia vainoja. Deciuksen aikana (noin 250) alkoi sellainen vaino ja sitä jatkettiin vielä hänen lähimpien seuraajainsakin aikana; mutta julmin ja kiihkein vaino pantiin toimeen Diokletianuksen aikana, joka kanssahallitsijansa, ankaran ja taikauskoisen Galeriuksen, toimesta taipui säälimättömän julmiin tekoihin.
Aluksi hävitettiin komea kirkko, jonka kristityt olivat itselleen rakennuttaneet Nikomediaan, Diokletianuksen asuinkaupunkiin. Neljäntoista päivän kuluttua alkoi kaksi kertaa tulipalo keisarillisessa palatsissa, vieläpä hallitsijan omassa makuuhuoneessa. Siitä epäiltiin, ehkäpä syyttä, kristityitä, ja silloin alkoi varsinainen vaino, joka pian levisi melkein kaikkiin Rooman maakuntiin, vaikka se pahimmin raivosi itämailla. Kaikkialla revittiin kristittyjen kirkot, heidän uskonnolliset kirjansa poltettiin ja pappinsa mestattiin. Eräässä paikassa poltettiin suuri joukko ihmisiä sytytetyn kirkon sisällä. Diokletianuksen luovuttua hallituksestaan (305) jatkoi vielä säälimättömämmin vainoa Galerius, kunnes viimein hänkin, huomattuaan loppunsa lähenevän, lakkautti väkivallan, jonka oli nähnyt turhaksi.
Konstantinus ja valtion kirkko.
Eräs Diokletianuksen kanssahallitsijoista, jalo Konstantius Klorus, joka hallitsi Galliaa, Britanniaa ja Espanjaa, suosi kristityitä, vaikka kuitenkin kääntymättä heidän uskoonsa. Hänen poikansa Konstantinus Suuri kasvoi nuoruuden-aikansa Diokletianuksen hovissa Nikomediassa ja näki siellä suuren vainoa ensi purkaukset; hän tottui silloin varovaisuuteen ja mielen malttiin. Konstantinuksella oli kookas vartalo, majesteetilleen muoto ja kunnianhimoinen, toimelias mieli. Hänen olemuksessaan oli ihmeellisellä tavalla sekaisin taikauskoista haaveksimista ja kylmästi punnitsevaa järkeä ja hänen luonteessaan oli kylliksi kavaluutta ja uskottomuutta pimittämään muita tosikuninkaallisia ominaisuuksia.
Marssiessaan (312) kilpaveljeänsä Maksentiusta vastaan, joka vallitsi Roomassa, oli hän eräänä päivänä, kun aurinko vielä paistoi korkealla taivaalla, näkevinään sen päällä loistavan ristin ja siinä kirjoituksen: "Tämän merkin turvissa voitat." Ainakin koristeltiin tällä kertomuksella Konstantinuksen kääntyminen kristinuskoon, jonka tunnustajat joukottain kokoutuivat hänen lippujensa ympärille. Voitettuaan ensin Maksentiuksen ja yhdentoista vuoden kuluttua toisen kilpaveljensä Liciniuksen pääsi hän yksin koko Rooman valtakunnan herraksi.
Kokonaan ei Konstantinus kuitenkaan eronnut pakanuudesta; hän näet edelleenkin piti ylimmäisen papin arvonsa. Mutta hän kielsi pakanallisten uhrien toimittamisen yksityisasunnoissa, koska muka helposti saatettiin käyttää uhraamista väärin, niin että jumalat saattoivat pahastua; sittemmin hän sääsi kuolemanrangaistuksen sellaisten uhrien toimittamisesta. Julkisesti hän lausui tosin ei tahtovansa ketään pakottaa, mutta neuvovansa jokaista kääntymään kristinuskoon.
Konstantinus siis varovaisesti sekä vallitsi pakanuutta että sysäsi sen syrjään, mutta samalla myöskin perusti valtion vahvan herruuden kristillisen kirkon yli, jolle keisari täst'edes tuli niin sanoaksemme ylipiispaksi. Papit tulivat nyt valtion palkatuiksi palvelijoiksi, heille annettiin suuret tulot ja toimitettiin komeat virkapuvut. Jumalanpalvelusta pidettiin varmain sääntöjen mukaan ja suuremmalla juhlallisuudella, jonka kartuttamiseksi rakenneltiin suurenmoisia, runsaasti koristettuja kirkkoja. Kirkolle annettiin oikeus ottaa vastaan lahjoja ja testamentteja, joten se vähitellen sai haltuunsa suuret maaomaisuudet. Mutta mikäli ulkonainen järjestys ja loisto karttuivat, sikäli heikkoni sisällinen elämä. Ylellisyys, oman voiton pyyntö ja kunnianhimo tunkeutuivat papiston elämään; tekopyhyys ja teeskenteleminen esiytyi monenkin henkilön elämässä, jotka ainoastaan ajallisten etujen tähden kääntyivät uuteen uskoon, ja maallista kirkollisjärjestystä seurasi myöskin maallinen mieli.
Voitettuaan Liciniuksen kutsui Konstantinus kirkolliskokouksen Nikaiaan (325) ratkasemaan erästä riita-asiaa, joka oli kauan häirinnyt itäisten seurakuntain rauhaa. Pappismies Areios oli esittänyt opin, että Isä oli luonut Kristuksen, joten siis Kristus muka ei ole osallinen jumaluuden olemuksesta täydellisessä määrässä, ja hän oli tälle mielipiteelleen saanut koko joukon kannattajia ja siten saanut alkuun kiivaan oppiriidan. Nyt Areion oppi kirkolliskokouksessa hyljättiin ja keisari tuomitsi hänet itsensä maanpakoon. Konstantinus ei ollut sekautunut kokouksen neuvotteluihin, mutta pani toimeen sen tekemän päätöksen, vaikka se olikin vastoin hänen omaa käsitystänsä. Keisari oli nyt kuitenkin saavuttanut oikeuden kutsua kokoon yleisiä kirkolliskokouksia ja siten johtaa kirkon tärkeimpiä asioita. Viimeiset ikävuotensa toimiskeli Konstantinus rakennuspuuhissa, laajentaen vanhaa Byzantionia koko valtakunnan uudeksi kristityksi pääkaupungiksi. Kreikanmaan ja Italian kaupungeista kuljetettiin sinne kalleita taideteoksia ja uudistettu kaupunki sai kohtakin uudistajansa mukaan Konstantinopoli-nimen. Pian ilmestyi sinne monta komeaa kirkkoa ja suuri keisarillinen palatsi.