Julianus ja Teodosius.
Konstantinuksen kolme poikaa Konstantinus, Konstantius ja Konstans, jotka isänsä kuoleman jälkeen jakoivat keskenänsä valtakunnan, olivat huomattavat ainoastaan ylellisyydestään, petollisuudestaan ja ilkeydestään. Heti hallituksensa alussa surmauttivat he kaikki sukulaisensa, paitsi kahta veljestä Gallusta ja Julianusta, jotka säästettiin nuoruutensa tähden. Julianus oleskeli nuorukaisena hovissa kaikenlaisten juonien ja vehkeiden keskellä ja sai kuivan uskonnonopetuksen kirkollisten riitain hengen mukaan. Sittemmin pääsi hän oman toivonsa mukaan Atenaan ja omisti siellä taitavain opettajain johdolla hartaan rakkauden pakanallisen muinaismaailman taiteesen ja kirjallisuuteen.
Konstantius, kolmesta keisarista kauimmin elävä, määräsi jonkun ajan kuluttua Julianuksen perintöruhtinaaksi ja lähetti hänet Galliaan johtamaan sotaa sinne tunkeutuvia germanialaisia vastaan. Mutta kun Julianus siellä pian osoitti suurta päällikkötaitoa ja saavutti melkoisia voittoja, alkoi Konstantius häntä epäillä. Keisari aikoi viimein siirtää osan galttalaissotaväestä Aasiaan, mutta silloin ne joukot tekivät Pariisissa matkalla kinastuksen ja korottivat Julianuksen keisariksi. Hän ryhtyi rohkeasti kapinaa johtamaan ja marssi pitkin Tonavaa Konstantiusta vastaan, julki julistaen "olevansa kuolemattomien jumalain suojassa". Konstantius kuoli retkellä kapinajoukkoa vastaan ja Julianus tunnustettiin keisariksi.
Kaksivuotisena hallitusaikanaan (361-63) koetti Julianus kaikin tavoin uudistaa pakanuutta, jonka uhrit, temppelit ja papisto asetettiin entiselleen. Ankaraan vainoamiseen hän ei ryhtynyt, päin vastoin hän kutsui takaisin edellisten hallitsijain aikana maanpakoon ajetut harhaoppiset, toivoen kristinuskon piankin hävittävän itsensä sisällisillä oppiriidoilla. Hän kielsi kristittyjä panemasta lapsiaan pakanallisiin puhujakouluihin, että, kuten hän pilkaten lausui, "he eivät tahrautuisi pakanain erhetyksistä", mutta oikeastaan vain siten estääkseen heitä saamasta mitään tieteellistä sivistystä. Hän uudisti pakanatemppelit, pystytti jälleen jumalain kukistetut kuvapatsaat ja antoi temppeleille takaisin niiltä riistetyt tilukset, pakottaen kristityt korvaamaan kaikki, mitä heidän kauttansa oli turmeltunut tai hävinnyt. Mutta eipä noista toimista ollut mitään hyötyä: pakanuus oli ja pysyi kuolemaisillaan.
Uudistaakseen vanhan sotakunnian loistoa alkoi hän persialaisia vastaan sodan. Alussa olikin hänellä menestystä, mutta hänen saavuttuaan autioon, asumattomaan seutuun, jossa sotaväki kärsi puutetta ja vihollisia ratsujoukkoja vilisi ympärillä, sai hän vihollisnuolesta kuolinhaavan. Kuten kirkkoisät kertovat, lausui hän kuollessaan (363): "Oletpa tosiaankin viimein voittanut, Galilealainen."
Valens, joka kohta sitte tuli itäisten maakuntain keisariksi, oli kiivas Areion opin ystävä ja vainosi yhtä ankarasti pakanoita kuin Nikaian kokouksen puolustajiakin. Mutta kun Valensin ja hänen veljensä poikien kuoltua Teodosius Suuri pääsi koko valtakunnan hallitsijaksi, pantiin voimakkaasti ja ankarasti kaikkialla voimaan Nikaian kokouksen uskontunnustuksen hyväksyminen, joka täst'edes tuli oikean eli ortodoksiopin pohjaksi ja jota yleinen eli katolinen kirkko tunnusti. Gotilaisille alkoivat tähän aikaan kristinoppia julistaa Areion suuntaa kannattavat saarnajat; heidän ensimmäisiä piispojansa oli kunnianarvoinen Ulfilas, joka käänsi gotilaisten kielelle pyhän Raamatun.
Yhtä voimakkaasti toimi Teodosius myöskin pakanuuden kannattajia vastaan. Roomassa lakkautettiin senaatin päätöksellä Jupiterin palvelus, Kapitolium kadotti loistonsa ja tyhjiksi jääneet temppelit rappeutuivat. Yli koko Rooman valtakunnan kiellettiin uhraamasta jumalille, temppelit suljettiin ja niiden maatilukset omistettiin muihin tarpeihin.
Teodosius kuoli 395. Hän oli viimeinen niistä keisareista, jotka hallitsivat jakamatonta Rooman valtakuntaa.
Kirkon sisällinen tila.
Seurakuntain hallitusmiehet, piispat, laajensivat vähitellen valtansa melkein täydelliseksi itsevaltiudeksi. Muutamain kaupunkien, varsinkin Rooman, Konstantinopolin, Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin piispat kohosivat vähitellen muita mahtavammiksi ja heitä sanottiin patriarkoiksi. Rooman piispa, ollen länsimaiden ainoa patriarkka, sai siten aikaisin hyvin mahtavan aseman. Tavallisesti käytettiin hänestä papa- (isä-) nimitystä, josta paavi-nimitys on muodostunut.