KANSAINVAELLUKSET.
Germanialainen kansainvaellus.
Hunnilaiset. Suuren kansainvaelluksen alku.
Pitkät ajat oli turkkilainen hiungnu-kansa ollut peljättävänä vihollisena kiinalaisille. Mutta kun se noin vuonna 90 j.Kr. karkoitettiin Kiinan rajoilta länteen päin, pakotti se alammaisuuteensa Irtish-joen ja Ural-vuorten seuduilla asuvat suomalaisheimot. Näihin, joita yhteisellä nimellä sanotaan ugurkansoiksi, suli vähitellen hiungnu-kansa, jättäen vain jäljelle nimensä hunnilaiset. Sen nimisinä tulvivat ugur-heimot länttä kohti Europpaan, levittäen siellä oudolla näöllään ja hirveillä hävityksillään hämmästystä ja kauhua. Ruskean keltaiset, luonnostaankin rumat kasvonsa leikkelivät he nuoruudessaan niin, ett'ei niihin voinut kasvaa mitään partaa. Kasvultaan olivat he lyhyehköt ja vahvavartaloiset, muoto leveä ja silmät syvällä. Pukuansa, joka useinkin oli tehty metsärottain nahkasta, he eivät riisuneet yöllä eikä päivällä, ennen kuin repaleet itsestään putoilivat yltä. He elivät villistä juurikasveista ja raa'asta lihasta, jota tekivät mureammaksi pitäen sitä ratsastaessaan allansa hevosen seljässä. Huolimatta mistään pysyvistä asunnoista retkeilivät he lakkaamatta pienillä, vaan kestävillä hevosillaan, joita he osasivat ihmeellisen taitavasti ohjata. Heidän likaiset ja repaleiset vaimonsa seurasivat alastomain lastensa kanssa kömpelötekoisissa vaunuissa. Hirvittävä oli hunnilaisten rynnäkkö. Kauheasti ulvoen syöksyivät he säännöttömissä joukoissa nuolen nopeasti esiin, ampuivat ensin terävät nuolensa, sieppasivat sitte sapelinsa taikka heittivät nuoransilmukoita vihollistensa kaulaan. Sellaisen rynnäkön jälkeen peräytyivät he sukkelasti ja ryntäsivät heti uudestaan yhtä hurjasti. Jumalasta ja paremmista tavoista, oikeudesta ja laeista heillä oli vähä käsitystä; he tottelivat ainoastaan eläimellistä aistiansa ja raakoja himojansa.
Hunnilaiset tunkeutuivat Ural-vuorten ja Kaspianmeren välitse Europpaan, menivät Volgan yli ja hyökkäsivät itägotilaisten päälle, joita silloin hallitsi 110-vuotinen kuningas Hermanrik. Kuningasvanhus, huomaten olevansa kykenemätön pidättämään tuota suurta kansantulvaa, syöksyi toivottomuudesta omaan miekkaansa. Itägotilaiset sitte voitettiin (375) ja heidän täytyi pitkä aika tunnustaa hunnilaisten herruutta.
Mutta kristityt länsigotilaiset, jotka asuivat Dniester-joen toisella puolella, jättivät asuinpaikkansa ja siirtyivät Tonavalle, joka oli Rooman vallan rajana. He laittoivat roomalaisen keisarin Valensin luo lähettiläitä, joiden luvussa oli myöskin piispa Ulfilas-vanhus, ja pyysivät päästä Rooman valtakunnan alueelle. Vähän arveltuaan suostui Valens heidän pyyntöönsä. Moesian maakuntaan, joka heille määrättiin, vaelsi nyt toista miljoonaa ihmistä, niiden joukossa 200,000 sotakuntoista miestä. Mutta ystävyyttä ei kestänyt kauan. Ahneet roomalaiset virkamiehet, joiden oli toimitettava ruokavaroja gotilaisille, antoivat heille koiranlihaa ja muuta huonoa ravintoa ja niitäkin niin kohtuuttoman kalliista hinnasta, että gotilaisten täytyi nälkäänsä tyydyttääkseen antaa pois omaisuutensa ja orjansa, jopa viimein myödä lapsensakin. Toivottomuuden voimalla tarttuivat he aseihin, voittivat roomalaisen sotajoukon ja levisivät hävitellen yli koko Trakian. Valens marssi nyt itse heille vastaan suuren sotajoukon kanssa ja teki lujan leirin Adrianopolin luo, jossa turhain sovinnon hieromisten jälkeen pidettiin ratkaseva taistelu. Roomalaiset, seisottuaan kauan polttavassa auringon paahteessa, olivat jo siitäkin väsyksissä, kun länsigotilaisten ja alanilaisten ratsuväki teki ankaran hyökkäyksen. Pian karkoitettiin roomalainen ratsuväki, jonka jälkeen jalkaväki piiritettiin ja surmattiin. Keisari nuolesta haavoitettuna kannettiin autioon majaan. Kun gotilaiset, sitä tietämättä, tulivat majan luo, ärsytti heitä sieltä varomattomasti ammuttu nuoli. He silloin kokosivat majan ympärille paljo kuivia oksia ja muuta palavaa, sytyttivät ne tuleen ja polttivat siten keisarin. Siispä, kun roomalainen sotajoukko oli surmattu ja keisari kuollut liekeissä, oli gotilaisten voitto täydellinen.
Viimein, kun gotilaiset olivat jo viisi vuotta havitelleet valtakunnan kukoistavimpia seutuja, onnistui Valensin seuraajan Teodosiuksen tehdä heidän kanssansa rauha, jonka mukaan he saivat uuden laveamman maa-alan sekä oikeuden pitää omat hallitusmiehensä ja elää omien lakiensa mukaan, jota vastoin heidän tuli puolestaan auttaa sotaväellä Rooman keisaria. Mutta eipä nytkään tehty rauha kestänyt kauan.
Alarik.
Ennen kuolemaansa (395) oli Teodosius jakanut valtakuntansa kahdelle pojalleen, Arkadiukselle itäiset maakunnat ja Konstantinopolin ja Honoriukselle länsipuolen ynnä pääkaupungin Rooman. Nuorten, heikkojen keisarien sivulle asetti hän vähemmät miehet valtionhoitajiksi, itäiseen valtakuntaan gallialaisen Rufinuksen ja läntiseen vandalilaisen Stilikon. Nämä johtavat miehet olivat perin erilaiset, Rufinus teeskentelevä hovimies, Stiliko kokenut sotilas.