Valittuaan nyt pääkaupungikseen Pariisin päätti kuningas samalla saattaa valtansa alaisuuteen itsenäiset frankilaisheimot. Ja sen yrityksensä pani hän toimeen kavalalla viekkaudella ja raa'alla väkivallalla, jotka olivat hänen luonteensa omituiset piirteet. Ripuarilaisten kuninkaan pojalle lähetti hän sanoman: "Isäsi on vanha ja ontuva haavoistaan; jos hän kuolee, saat sinä hänen valtakuntansa ja minun ystävyyteni." Poika surmasi isänsä hänen levähtäessään metsästysretkellä pyökkimetsässä ja lähetti sitte sanansaattajat Klodvigille tarjoamaan niin paljon, kuin hän tahtoi murhatun aarteista. Vaan kun hän sitte näytti Klodvigin miehelle isänsä aarteita ja kumartui arkun päälle ottamaan siitä jotakin, nosti eräs frankilainen tapparansa ja halkasi hänen päänsä takaa päin. Nyt kutsui Klodvig kokoon ripuarilaiset ja kertoi heille, että kuninkaan olivat pojan käskyläiset murhanneet ja sitte tuntematon mies oli surmannut pojan hänen tarkastaessaan isänsä aarteita. "Minä", lisäsi hän teeskennellen, "olen aivan viaton koko asiasta, enkä minä voi koskaan vuodattaa sukulaisteni verta, sillä se on rikos. Nyt minä en voi muuta kuin antaa teille yhden neuvon. Yhtykää minuun, elämään minun turvissani!" Riemuiten silloin ripuarilaiset nostivat Klodvigin kilvelle ja tunnustivat hänet kuninkaaksi.
Nyt tuli Pohjois-Gallian frankilaisten pikku kuningasten vuoro. Klodvig houkutteli muutamia erään sellaisen kuninkaan miehiä puolellensa lahjoittamalla heille kullatuita vaskisia asekoristuksia, sanoen niitä puhtaaksi kullaksi. Nämä miehet silloin ottivat kiinni herransa ja veivät hänet sekä hänen veljensä, kädet seljän taa sidottuina, Klodvigin eteen. "Sinä olet", sanoi Klodvig muka hyvin vihoissaan kuninkaalle, "häväissyt sukuamme, kun annoit sitoa itsesi; parempi sinun olisi ollut kuolla." Ja hän halkasi tapparallaan vangin pään. Veljelle hän sanoi: "Jos olisit auttanut veljeäsi, niin ei häntä olisi sidottu", sekä surmasi hänetkin. Kun kavaltajat sitte valittivat, että heitä oli petetty kultakoristimilla, vastasi hän: "Vääristä teoista annetaan väärää kultaa. Olkaa iloissanne, ett'en teitä kavalluksestanne kiduta kuoliaaksi."
Viimeisenä elinvuotenaan (511) kutsui Klodvig kirkolliskokouksen Orleans'iin ja siellä hyväksyttiin sääntöjä, jotka myönsivät kirkolle suuria etuoikeuksia, yhdistivät likeisesti kirkon ja valtion sekä antoivat kuninkaalle suuren vallan kirkollisissa asioissa.
Klodvigin neljä poikaa jakoivat keskenänsä uuden valtakunnan, jota täst'edes sanottiin Ranskaksi. Heidän hallitusaikanaan valloitettiin Burgundin valtakunta (532); sen viimeinen kuningas ja hänen puolisonsa vietiin Orleans'iin, jossa heidät elävänä haudattiin syvään kaivoon. Klodvigin pojat kukistivat myöskin germanialaisen Tyringi-valtaknnnan, pakottivat frankilaisten alammaisuuteen baierilaiset ja valloittivat Provencen.
Keisari Justinianus (527-65).
Teodorikin kuoleman jälkeisenä vuonna nousi Itä-Rooman valtaistuimelle Justinianus, alhaissukuinen mies, mutta olennoltaan majesteetillinen sekä ymmärtäväinen, järjestyshaluinen ja väsymättömän toimelias. Hänen puolisonsa Teodora, kotoisin Kyprosta, oli eläinvartian tytär. Isänsä aikaisin kuoltua antautui hän teaatterin alalle ja vietti kevytmielistä, kuljeksivaa elämää. Mutta palattuaan Kostantinopoliin muutti hän kokonaan elintapansa ja rupesi harrastamaan hurskautta ja siveyttä. Justinianus, jolla jo silloin oli hyvä toivo päästä enonsa keisari Justinuksen seuraajaksi, ihastui hänen kauneuteensa, miellyttävään seurustelutapaansa ja suuriin luonnonlahjoihinsa, ja viimein hän otti hänet puolisoksensa sekä korotti hänet kanssansa valtaistuimelle, johon Teodora puolestaan myöskin levitti loistoa. Lähinnä edellisten keisarien aikana oli tullut tavaksi, että patriarkka juhlallisesti pani kruunun valtaistuimelle nousseen hallitsijan päähän merkiksi, että valta on Jumalalta. Nyt Justinianus kruunautti myöskin Teodoran; kansa teki uskollisuusvalan hänelle niinkuin keisarillekin ja Teodoran nimi oli Justinianuksen nimen vieressä kaikissa asetuksissa ja julkisissa kirjoituksissa.
Hallituksensa alusta asti koetti Justinianus uudistaa valtakunnan entistä laajuutta valloittelemalla alueita, jotka oli menetetty. Taitava päällikkö Belisarios käytti tätä varten hyvällä menestyksellä valtakunnan miekkaa. Hän oli jo aikaisin osoittanut etevyyttänsä sodassa persialaisia vastaan. Mielenmaltilta, rehellisyydeltä ja johtokyvyltä oli hän muinaisajan suurten sankarien vertainen ja niitä ominaisuuksia kaunistivat horjumattoman uskollisuuden ja alammaisuuden kristilliset hyveet.
Vandalilaisia vastaan, jotka vielä asuskelivat Luoteis-Afrikassa, aljettiin ensinnä sota. Heidän kuninkaansa Gelimerin voitti Belisarios ja marssi Kartagoon. Voitettu pakeni erääsen vuorilinnaan, jossa hänet kolmekuukautisella piirityksellä pakotettiin näljän tähden autautumaan. Sanansaattajalle, jonka Belisarios lähetti, kirjoitti tämä onneton kuningas: "Lähetä minulle, hyvä ystävä, harppu, sieni ja pala leipää!" Harpulla säestäen tahtoi hän laulaa valitusvirtensä, sienellä kuivata kyyneleet silmistänsä ja leivällä sammuttaa nälkäänsä. Kohta sen jälkeen täytyi kuninkaan yhä kiihtyvän näljänhädän tähden antautua vangiksi. Belisarios pani hänet hopeakahleihin ja vei Konstantinopoliin. Siellä voitollinen päällikkö piti keisarin luvalla loistavan riemusaaton. Ensinnä kuljetettiin suurta sotasaaliista ja vankeja. Belisarios, ympärillänsä Gelimer ja muutamia muita etevimpiä vankeja, astui nöyrästi jalkaisin kilparadalle, jossa Justinianus ja Teodora istuivat kultaisilla valtaistuimilla. Belisarios kumartui ensinnä keisarillisen parikunnan eteen ja suuteli heidän jalkapallejansa. Gelimer, astuen kuninkaalliseen purpuraan puettuna päällikön takana, teki samoin. Voitettu kuningas, jonka nöyryys vaikutti suuresti keisarillisten mieleen, sai keisarilta suuret maatilukset Galatiasta. Mutta entinen vandalilaisten valtakunta tuli (534) Itä-Rooman maakunnaksi eli exarkaatiksi, kuten sitä sanottiin.
Tämä onnistunut yritys houkutteli vielä suurempiin vehkeihin. Italiassa vallitsi itägotilaisten kansakunta; mutta roomalaisessa väestössä, vaikka sen tila epäilemättä oli onnellisempi kuin keisarien hallitessa, pysyi kuitenkin muisto roomalaisnimen muinaisesta kunniasta sekä leppymätön viha noita Areion uskoisia barbaareja vastaan. Juuri tähän aikaan oli kuninkaallisessa huonekunnassa tapahtunut häiriöitä, jotka heikonsivat gotilaisvallan voimia. Teodorik Suuren tytär Amalasunta oli nuoren poikansa kuoltua nähnyt tarpeelliseksi vahvistaa hallitustansa uudella avioliitolla ja sen vuoksi nostanut kanssahallitsijaksi erään sukulaisensa, nimeltä Teodato. Mutta puolisojen välille nousi pian riita; Amalasunta vangittiin ja surmattiin. Tästä keisari Justinianus, joka oli Amalasuntan kanssa liitossa ollut, otti syyn sekautuaksensa Italian asioihin. Vuonna 535 valloitti Belisarios Sisilian, lähti siitä seuraavana vuonna Etelä-Italiaan ja sai vähällä vaivalla sen kaikki kaupungit haltuunsa. Teodato, joka ei osoittanut sitä sotaista kuntoa, kuin nykyinen hetki vaati, kadotti kansansa luottamuksen ja hänet surmattiin. Hänen sijaansa itägotilaiset nostivat kuninkaaksi Vitiges-nimisen soturin ja ryhtyivät nyt ankariin puolustuskeinoihin. Belisarios oli jo saanut Roomankin valtaansa ja asettui 5,000 miehen kanssa tähän maailman muinoiseen pääkaupunkiin. Silloin Vitiges kokosi gotilaiskansan kaikki voimat, kuten kerrotaan, 150,000 miestä, ja tuli Roomaa saartamaan maaliskuussa 537. Piiritys kesti kokonaisen vuoden. Mutta niin suuri oli Belisarion taito, niin kykenemättömät olivat gotilaiset piiritystyöhön, että Vitigeen vihdoin täytyi vetäytyä tiehensä. Seuraavina vuosina vaihteli sodan onni, ja ylinen Italia kärsi hirmuisia hävityksiä. Milanon suuri kaupunki oli mennyt keisarin puolelle; mutta joutuneena taas gotilaisten valtaan hävitettiin se perin juurin. Frankilainen Austrasian kuningas Teudebert oli myöskin tullut Alppien yli ja pääsi vastuksetta Po-joen poikki, koska sekä gotilaiset että itäroomalaiset toivoivat häneltä apua. Mutta avun sijasta hän käänsi voimansa molempia vastaan ja tahtoi omaksi edukseen ryöstää ja valloittaa. Vihdoin alkoivat gotilaisten voimat loppua. Vitiges sulkeusi pääkaupunkiinsa Ravennaan ja Belisarios rupesi häntä piirittämään. Tämän suuren kenraalin sotataito oli gotilaisiakin ihastuttanut; he tarjosivat hänelle gotilaisvallan kruunua, jos hän tahtoi keisarista luopua ja ruveta heidän kuninkaaksensa. Belisarios oli siihen suostuvinansa ja hänet päästettiin tammikuussa 540 näljistyneesen Ravennaan. Mutta silloin hän heti teki Vitigeen vangiksensa ja vei hänet sitte valloitettujen aarteiden kanssa Konstantinopoliin.
Tätä Belisarion uskollisuutta ei keisari palkinnut muulla kuin kateudella ja epäluulolla. Suuren päällikön täytyi heittää työnsä kesken, ja Italian lopullinen valloitus uskottiin kelvottomille kenraaleille, joita vastaan gotilaiset hyvällä onnella uudistivat sodan. Kuten Prokopius, Belisarion käsikirjuri ja tämän sodan historioitsija, kertoilee, olivat itägotilaiset sekä lukuisaa että kookasta ja väkevää kansaa, niin että häpesivät tulleensa voitetuiksi Belisarion vähäväkisellä joukolla; heidän omat vaimonsa heitä silmiin sylkivät, osoittaen heidän heikkoja voittajiansa. Nyt he kuninkaaksensa valitsivat jalon soturin Totilaan, joka melkein joka haaralla ajoi keisarilliset joukot pakoon. Vihdoin täytyi Justinianuksen taas lähettää Belisarios Italiaan, mutta niin huonosti väellä ja rahoilla varustettuna, ett'ei mitään kunnollista voitu toimeen saada. Sill'aikaa Italia kärsi kaikkia sodan rasituksia. Rooman kaupunki joutui kahdesti gotilaisten valtaan, ja maaseuduilta kaikki viljelys alkoi hävitä. Belisarios, joka näki menettävänsä entisen maineensa, pyysi viiden vuoden kuluttua eron komennosta, ja nyt Totilas miehuudella ja viisaudella voitti yhä enemmän alaa. Hänen laivastonsa valloitti Sardinian ja Korsikan, ryösti Sisiliaa ja häiritsi itse Kreikanmaan rannikoita.