Mutta vuonna 552 tuli Konstantinopolista Italiaan uusi sotapäällikkö, eunukki Narses. Tämän miehen pienessä, heikossa ruumiissa asui sankarin henki; hänen paljas silmäniskunsa oli kylläksi hämmästyttämään hänen käskyläisiään, niin että muutama alapäällikkö, jolta taistelu kerran kävi onnettomasti, ennen tahtoi kaatua kuin tulla voitettuna Narseen eteen. Narseelle oli annettu vahva ja hyvin varustettu sotajoukko, jolla hän marssi Ravennasta etelään. Taginan tykönä, lähellä Tiberin lähteitä, jossa roomalaiset muinoin tasavallan aikana olivat gallialaisia voittaneet ja näiden hautakumpuja (busta gallorum) vielä näkyi, sattuivat Narses ja Totilas yhteen. Gotilaisten ratsuväki ryntäsi urhollisesti esiin, mutta Narseen sotarinta, joka oli asetettu puolikuun muotoon, sulki heidät sakarainsa väliin ja lähetti pilvittäin nuolia heidän joukkoonsa. Illan tullen täytyi gotilaisten kääntyä pakoon, itse Totilas sai paetessaan surmansa, ja 6,000 hänen miehiään makasi kaatuneina tantereella.
Tämän taistelun perästä Narses valloitti Rooman, joka nyt viidennen kerran vaihetti haltijoita. Mutta gotilaiset kokoutuivat Ticinoon (Paviaan) ja nostivat kilven päälle Teias nimisen sota-urhon kuninkaaksensa. Tämä heti riensi etelään, suojellaksensa Kuman kaupunkia, jossa hänen veljensä vartioitsi gotilaiskuningasten aarteita. Tultuansa Vesuviuksen juurelle hän asettui pienen, mutta syvän joen taakse, nojaten vasempaa kylkeänsä mereen, josta laivastonsa hänelle yhtenään toimitti tarpeellisia elatusvaroja. Kuusikymmentä päivää puolusti Teias tätä asemaansa, kunnes laivaston päällikkö petollisesti hänestä luopui. Gotilaiset sitte vetäytyivät lähiselle Maitovuorelle (Mons Lactis), mutta siellä heitä näljänhätä alkoi näännyttää. Silloin he kaikki päättivät etsiä mainehikasta kuolemaa taistelutantereelta ja marssivat tiheinä riveinä vuorelta alas. Ensimmäisenä sotarivissä taisteli heidän kuninkaansa, kilpi vasemmassa kädessä, miekka oikeassa; hänen ympärillänsä kiihtyi taistelu tuimimmaksi, mutta Teias väisti kilvellänsä kaikki viskatut keihäät ja kaatoi miekallansa paljon vihollisia. Vihdoin hänen kilvessänsä riippui kaksitoista keihästä; hän ei kuitenkaan jättänyt asemaansa, vaan käski tuoda uuden kilven. Mutta kilpeä vaihettaissa, hän tuokioksi paljastui, ja muutama keihäs puhkasi hänen rintansa. Näin kaatui itägotilaisten kuningas. Hänen päätänsä kannettiin rungosta erotettuna keihään nenänsä ympäri. Mutta gotilaisten into ei siitä ensinkään lannistunut, vaan he vielä koko seuraavankin päivän jatkoivat taistelua. Vasta kolmannen päivän aamulla nuo jäljelle jääneet lähettivät sanan Narseelle, pyytäen häneltä vapaata lähtöä. Siihen Narses suostuikin, ja niin loppui itägotilaisten viimeinen ponnistelu, jota tavallisesti nimitetään Noceran taisteluksi (553). Itägotilaisten valtakunta oli nyt kukistettu, niin kuin vandalienkin. Mutta Italia sai pian jälleen havaita, että keisarillinen hallitus oli raskaampi kantaa kuin gotilaisten vieras valta.
Nähtävästi oli Justinianuksen tarkoitus valloittaa takaisin kaikki ne Rooman maakunnat, jotka barbaarien haltuun olivat joutuneet. Senpä vuoksi hän nyt kääntyi Espanjaan, jossa länsigotilaistenkin valtakunnassa oli eripuraisuutta syttynyt. Kartagena ja joku osa merenrannikkoa joutui keisarin valtaan, ja jos taidolla ja innolla olisi sotaa jatkettu, ei olisi länsigotilaisten valta luultavasti kauan kestänyt. Mutta Itä-Rooman keisarikunta oli liian heikko ja veltostunut täyttämään niin suuria toimia. Mitä se lännessä oli valloittanut, alkoi jo sen kädestä pois luikahtaa. Suuri "Rooman keisarikunta" ei enää voinut uudistua entiseen merkitykseensä, ja Itä-Roomaa nimitetäänkin tästä lähin tavallisesti Kreikan tai Byzantionin keisarikunnaksi.
Justinianuksen hallituksesta jäi suuria muistomerkkejä myöskin hänen valtakuntansa sisällisiin asioihin. Suosien rakennustaidetta teetti hän kaikkialle kalleita vedenjohto-laitoksia, siltoja, sairashuoneita, kirkkoja ja linnoja. Yksistään Konstantinopoliin rakennutti hän viisikolmatta uutta kirkkoa, joista suurenmoinen Sofian kirkko oli komein. Kymmenen tuhatta työmiestä oli monta vuotta sitä rakentamassa, kunnes se viimein voitiin juhlallisesti vihkiä, ja silloin Justinianus, itsekin hämmästyen sen suurenmoista komeutta, huudahti: "Ylistetty olkoon Jumala, minä olen voittanut sinut, Salomo!" Koko rakennus on kreikkalainen risti sovitettuna suorakulmioon. Keskellä kohoaa laaja, vaan matala kumpu, leväten paksujen pylvästen varassa. Kirkon laiva oli erotettu kuorista ristikkolaitoksella, jonka kummassakin päässä seisoivat keisarin ja patriarkan valtaistuimet; ristikon ja alttarin rappujen välipaikka oli pappeja varten. Kirkon seinät olivat peitetyt välkkyvällä marmorilla ja sisäpuolelta kalleilla maalauksilla. Alttariin käytettiin 40,000 naulaa hopeaa ja pyhät astiat olivat puhtaasta kullasta ja jalokivillä koristetut. Tämä rakennus on pysynyt ainiaan sen taidetavan etevimpänä tuotteena, jota sanotaan bysantinilaiseksi.
Oppineella Tribonianuksella teetti keisari järjestetyn kokoelman kaikista voimassa olevista Rooman laeista. Siihen liitettiin myöskin kokoelma kuuluisain lainoppineiden selityksiä ja lausuntoja ynnä lyhyenlainen oppikirja opetusta varten. Corpus Juris-nimellä on tämä suuriarvoinen lakiteos säilynyt nykyaikaan asti. Kuitenkin sääsi jo Justinianuskin "uusia asetuksia", joissa hän omain ja puolisonsa oikkujen mukaan mielivaltaisesti muutteli voimassa olevaa lakia, ja hänen seuraajansa tekivät siinä hänen esimerkkinsä mukaan.
Toinen Jnstinianuksen hallitusaikana huomattava teko on silkinviljelyksen tuonti Rooman valtakuntaan. Silkkiä olivat alkuansa tuoneet kauppakaravaanit, joiden tie kulki Persian kautta. Mutta koska Justinianus oli melkein koko hallitusaikansa sodassa sitä valtakuntaa vastaan, täytyi silkin tuonnin siltä taholta tietysti lakata. Keisari aikoi sentähden lähettää laivaston purjehtimaan Arabian lahdesta Indian ympäri tuomaan silkkiä suorastaan Kiinasta. Kun paraillaan keskusteltiin tätä yritystä, jota muuten katsottiin hyvin uhkarohkeaksi, saapui Konstantinopoliin kaksi munkkia, jotka olivat matkustelleet Persiassa ja Indiassa saarnaamassa kristinuskoa. Heillä oli mukanansa muutamia silkkikoteroita (kokongeja) ja he myöskin näyttivät, miten silkkimatoja oli hoidettava. Justinianuksen käskystä matkustivat munkit uudestaan Indiaan ja toivat onteloissa sauvoissaan koko joukon hedelmöitettyjä silkkimadon munia. Justinianus silloin perusti Europan ensimmäiset silkkitehtaat Konstantinopoliin, Atenaan, Korintoon ja Tebeen. Kauan oli Byzantionin valtakunta Europassa ainoa maa, jossa harjoitettiin tätä tuotteliasta teollisuutta.
Teodora kuoli jo 549. Sen jälkeiset Justinianuksen hallitusvuodet eivät olleet enää niin loistavat kuin aikaisemmat. Valtakuntaa hävittelivät pohjoispuolelta villit bulgarilaiset, jotka luultavasti olivat hunnilaisten tai heidän alammaiskansojensa jälkeläisiä ja asuivat Moesiassa, sekä itäpuolelta persialaiset, tullen yhä peljättävämmiksi. Sitä paitsi synkistytti tätä ajanjaksoa myöskin salaliitto, joka tehtiin keisarin henkeä vastaan. Eräs näistä rikoksellisista ilmoitti kidutuspenkillä myöskin Belisarios-vanhuksen osamieheksi. Sotapäällikkö kutsuttiin tutkittavaksi, mutta viattomuutensa tunnossa hän ei edes vastannut sanaakaan esitettyihin syytöksiin. Häntä pidettiin joku aika omassa kodissaan vankina, mutta hän kuolikin kohta ja silloin koko hänen omaisuutensa omistettiin keisarin rahakammariin. Justinianus kuoli (565) jo kahdeksan kuukauden kuluttua pahoin kohdellun palvelijansa kuolemasta.
Alboin ja Rosamunda.
Langobardilaiset, urhollinen, mutta villi germanialaisheimo, olivat lähteneet Itämeren rannoilta liikkeelle ja viimein asettuneet Pannoniaan. Lähellä, Tonavan toisella puolella, asuvain gepidiläisten kanssa he olivat alinomaisessa vihollisuudessa. Langobardilaisten reippaimpia kuninkaita oli Alboin. Liitossa villin tatarilaiskansan avarilaisten kanssa hyökkäsi hän gepidiläisten päälle, joita silloin johti kuningas Kunimund. Tulisessa taistelussa heidät kokonaan voitettiin ja Kunimund kaatui. Alboin sitte yleisen tavan mukaan teetti kaatuneen kuninkaan pääkallosta juoma-astian ja otti hänen tyttärensä, kauniin Rosamundan, puolisokseen. Avarilaiset asettuivat voitettujen gepidiläisten alueelle, mutta Alboin siirtyi sotajoukkoineen suurempien tapausten näyttämölle.
Justinianuksen seuraaja Justinus II erotti Italian sijaishallitsijan (exarkin) Narseen virastaan. Kerrotaan keisarinna Sofian kirjoittaneen hänelle pilkallisen kirjeen ja sanoneen Narseen paraiten sopivan kehräämään naisten kanssa palatsissa. Narses siihen muka vastasi: "Minä kyllä sinulle, keisarinna, kehrään vyyhden, jota et niinkään helposti saa selville." Samalla hän siirtyi Neapoliin, josta käsin hänen kerrotaan kutsuneen langobardialaisia tulemaan ja asettumaan Italiaan.