Haataja oli kyllä kuullut jo Rimpisestä puhuttavan, samalla nytkin huomaten, kenen kanssa olisi tekemisissä. Rimpisen tervehdykseen vastasi hän pyytämällä tätä istumaan alkaen sitten kylmällä, hermostumattomalla tyyneydellä keskustelun. Ensimäinen kysymyksensä oli Rimpiseltä:
— Onko herra kauppamatkustaja?
— Mitenkäs herra Haataja on semmoiseen käsitykseen päässyt! Tai erehtyisittekö ulkonäössä? Minähän olen vaan työmies ja kuulun lakkolaisiin!
— Ei se ole erehdys! vastasi Haataja. Panisinpa vaikkapa pääni pantiksi että nykyään toimitte sillä alalla.
— Sanon vieläkin kerran! erehdytte suuresti, vastasi taas Rimpinen naureskellen.
— Voitte kysyä tässäkin joukossa vaikkapa keneltä hyvänsä ja kaikki todistavat minut olevaksi samaa ammattia!
— Se voi kylläkin olla tosi, vastasi Haataja nyt jo purevalla äänenpainolla — että olette ollut samaa ammattia tässä olevien kanssa, mutta kysymyshän onkin nyt nykyisestä ammatistanne, jos se on kauppamatkustajan tai välittäjän toimi!
Rimpinen naureskeli vanhaan tapaansa tuolle mielestään oletukselle. Sitten alkoi hän sekottaa puhettaan kertoilemalla, mitä kärsimyksiä ja kokemuksia oli saanut osakseen vierailla mailla kulkeissaan. Lopuksi poistuen, enempi ajatuksissaan, yhdistyksestä. Pitempiin keskusteluihin ei hän uskaltanut sentään ryhtyä Haatajan oudon esiintymisen vuoksi.
Seuraavana iltana koputti joku Rimpisen asunnon oven takana. Hänen vaimonsa laski juuri ansioitaan, joita oli saanut pyykin pesulla viime päivinä. Heti kätki hän pienet rahansa lattiamaton alle, luullen miehensä olevan tulossa.
Tämä oli jo aamulla, kuten tavallisesti lähtenyt ja sitten usein illalla palannut kiusaamaan rahoja vainotaan saadakseen juomistansa jatkaa myöhempään.