Kun koputus uudistettiin, meni vaimo ovelle. Siellä olikin tuntematon mies kohteliaasti kysyen:
— Asuuko täällä Rimpinen?
— Kyllä, mutta hän ei ole nyt kotona!
— Jassoo, hymähti kysyjä. — Mutta oletteko hänen vaimonsa?
— Kyllä! vastasi vaimo epäilevin ja tutkivin katsein.
— Sepä hauskaa! Voisinko puhella kanssanne? tiedusteli nyt tulija. — Olen miehenne entisiä lapsuuden tuttavia, joten haluaisin saada jonkinlaisia tietoja hänen elämänvaiheistaan. Kuulin äskettäin, että vasta joku viikko sitten olisitte tulleet Suomeen. Onko siinä perää?
— Kyllä! — Vaimo käski nyt vieraan istumaan. Sitten hän vielä uudelleen huoaten toisti — kyllä!
Vieraan mieli ihan kuin lämpeni ja katseessa kuvastui suurta osanottavaisuutta, jonka vaimo myöskin nyt heti huomasi. Ja samassa katosi hänestä epäilys. Sitten alkoi hän kertomaan: — Aina siitä saakka kun menimme naimisiin on sitä kuljettu jos jossain paikassa!
Vieras naurahti! — Rimpisen luonnehan oli jo nuoruudessaan semmoinen levoton ja seikkailuhaluinen! Onkos ihmekään!
Vaimo katsahti nyt puhuttelijaansa tuskallisella katseella, jatkaen: —
Jospa se siinä kaikki vielä olisi!