— Mokomakin roisto! Julkeneekin vielä tulla etsimään lakkoavustusta!… Vaimonsa kiusaaja, konna! — raivosi Järvinen, toveriensa häntä koetellessa rauhotella.
Revolverin kuula löydettiin oven kehyksestä, rautanaulaa vasten litistyneenä.
Tämän jälkeen ei Rimpinen enään jalallansakaan astunut yhdistykseen. Ja niin hienotunteinen hän oli ettei koko tapahtumasta sanallakaan kenellekään hiiskunut. Viikon kuluessa hävisi hän lopulta koko kaupungista.
Yleensä olivat lakkolaiset kiihottuneita Rimpisen menettelystä. Järvinen oli vielä enempi hermostunut saatuaan linnavankeutta aiheettomasti syytettynä. Senpä vuoksi voivat lakkolaiset täysin arvostella hänen maltitonta menettelyänsä, tuota alituista kiusankappaletta Rimpistä kohtaan.
Entiseen tapaansa yhä edelleen nyt lakossa nuhjattiin. Sitä mukaa saapui syksy, eikä vielä mitään ratkaisevaa ollut tiedossa. Lopulta alkoi taistelu olla epätoivon taistelua, joka tylsistytti ajatuksenkin jostain tulevaisesta ratkaisusta. Pian kuivaakin näin kaikki kokoon jo ajateltiin. Mutta sittenkin päätettiin pysytellä viimeiseen saakka, olihan vielä suuri joukko lakossa. Avustuksia vähennettiin mahdollisimman pieneksi toiset suostuivat vapaaehtoisesti avustuksiaan supistamaan, kuten sanotaan suolarahoiksi.
Tämmöisessä veltossa toivottomuudessa alkoi sitten yhtäkkiä kuulua uutisia, joita ei ensiksi tahdottu voida mitenkään uskoa, niin oudolta ne kuuluivat.
Sanottiin mestarien joutuneen eripuraiseksi keskenään ja muutamat köyhemmistä olivat muka lupailleet tulevansa kirjoittamaan sopimuslistojen alle. Mutta päivä kului, toinenkin eikä niitä kuulunut. Näin mentiin taas ajassa parikin viikkoa eteenpäin. Ja taas laskeutui toivottomuus entistä harmaampana ja lyijyraskaana lakkolaisten mieliin.
Eräänä päivänä tapahtui nyt ihme. Herra mestari Oskari Ananiasson astui omassa persoonassaan yhdistyksen kynnyksen yli. Kohtelias oli hän kaikille. Jokaista lakkokomitean jäsentä vallan kädestä tervehti, sekä kuulumisia tiedusteli. Saapuvilla olevat lakkolaiset vilkaisivat hymyillen toisiinsa heti aavistaen mistä oli kysymys. Järvinen kuiskasi Haatajan korvaan: — Nyt on rautanaulat ruostuneet Oskarin ovessa!
— Ja vallan poikki! — vastasi Haataja tunnetulla tyyneydellään.
Kun ei Ananiasson näyttänyt pääsevän oikean puheen alkuun, kysäsi nyt
Järvinen: — Mestarilla taitaa olla paljonkin touhuja?