— Tietäähän ne pikkumestarin puuhat! — vastasi alakuloisella äänellä
Ananiasson.
— No mitäpä turhia nyt… alkoi Järvinen. — Toista se on meidän kanssamme! — Ei tuloja mitään!
— Eipä ne rahat ja varat tässä taivaasta kenellekään tulle! —
Ajattelin jos olisi…. Turhaa lienee kuitenkin sitä enään pitemmälle
jatkaa… Itse asiassa en minä alkujaankaan ollut niitä pahempia…
Mutta täytyihän sitä seurata toisten mukana… tavaili nyt Ananiasson.
— Se on tiettykin! — vastasi Järvinen. — Jokaisen täytyy koettaa pysytellä samanmielistensä mukana viimeiseen saakka! — Vaikka kyllähän me sen tiesimme ettei mestari alussakaan ollut niitä tiukempia! —…
— En se on tosi! Mutta kas kun minulla on niin tulinen luonne! —
Vastasi jo Ananiasson reippaammin.
— Varmaankin saamme tuoda nyt sen sopimuskirjan allekirjoitettavaksenne? kysyi nyt leikillisesti Järvinen.
— Mitäpä tuossa lienee vastuksena! — ja Ananiasson kirjoitti nimensä hermostuneeseen tapaansa.
Koetteli hän vielä tinkiä alimman tuntipalkan suhteen, mutta huomattuaan sen mahdottomaksi, tyytyi hän kaikkeen.
Haataja lausui nyt tyynenä. — Semmoistahan se on pikkumestarin ja meidän työläisten kanssa! Suurteollisuus uhkaa polkea meidät kokonaan jalkoihinsa. Siksipä olisikin paras meidän turvattomien yhtyä keskenämme!
Tämä huomautus sai heti Ananiassonin hyvälle tuulelle. Täydellä tarmollaan alkoi hän nyt selitellä miten suurteollisuus tekee lopun kokonaan käsiteollisuudesta. Kaikki vanhat ja kauniit hyvät tavat se tuhoaa, ja liikkeenharjoittajaksi voi ryhtyä ken hyvänsä poropeukalo! Lopulta oli hän samaa mieltä kaikessa lakkolaisten kanssa. Poistuessaan hän hyvästeli hattu kädessä: — Jumalan haltuun!