Tavan takaa kävi Miisu huoneissa etsimässä ihmisiä. Pojat seurasivat kintereillä ja naukuivat ja vikisivät. Vaan ei näkynyt huoneissa ketään. Kaikki olivat niityllä, sillä nyt oli mainio luokopäivä.
Keksipä Miisu vanhan ruotilaisen höyläpenkillä. Siinä se yhtenä käärynä kuin viluinen koiran penikka yhä makasi, tietämättä mitään tästä maailmasta. Ei edes liikahtanut, kun Miisu hyppäsi päälle, naukui, kehräsi ja puski päällään. Ja pienet pojat maassa naukuivat mukana ja kurkottelivat itseään. Miisu puski ja ystävällisesti hieroi päällään mummon kovaan käteen ja oikoi kynsiään, vaan mummo ei hievahtanutkaan. Ei auttanut mikään. Mummo makasi liikkumatonna ja tunteetonna kuin kuollut.
Miisu hyppäsi alas ja meni poikineen pensaikon juurelle takaisin.
Siellä hän taas leikki pienoistensa kanssa, antoi niiden itseään repiä, miten vaan tahtoivat, ja laski kuperkeikkaa. Pikku kissat olivatkin hyvin leikinhaluisia ja repivät emäänsä milloin hännästä, milloin taas korvista vetivät ja kemusivat päällä.
Vaan tuon tuostakin kesken leikin lyönnin pennut vikisivät ja tokelsivat emänsä mahan alustaa. Emäkin naukahti surullisesti ja nuoleksi pentujaan. Vaan eivät pennut sieltä mitään hyötyneet, vaikka nenät sihisten vetivät.
Kova kuumuus rasitti Miisua, niin että hänellä oli paha elämä. Ei sen tähden voinut syödäkään, ja imu ei riittänyt nälkäisille pennuille. Eivätkä pennut itse osanneet vielä mitään hankkia. Söivät, kun syötettiin, ja joivat, kun juotettiin. Sen olivat oppineet, että ruoka-astialleen osasivat mennä. Vaan useasti siinä ei ollut mitään, ja turhaan he sitä nuoleksivat. Niin kuin nytkin. Ja silloin he emoaan ahdistamaan.
Kauvan turhaa työtä tehtyään herkesivät pennut imemästä ja yhä nälkäisinä ukisivat ja nahusivat ympärillä.
Se koski Miisun hellään sydämeen. Hän koetti taas muuttaa kaikki leikiksi, heittäysi selälleen ja koppoi pentunsa käpäliinsä. Pienet varriaiset heti unhottivatkin hetkeksi nälkänsä ja niin laskivat emänsä kanssa kuperkeikkaa, että muksahtivat maahan.
Vaan ei silläkään pitkälle päästy. Yhtäkkiä herkesivät pennut leikkimästä ja totisina katselivat emäänsä, kuin olisivat huomanneet kujeen. Ja sitte he alkoivat taas ukista entistä enemmän.
Miisu ei enää kärsinyt sitä. Piti tavalla tai toisella saada vaikenemaan nuo pikkuiset suut.