Kun tuli kevätpuoli ja ulkona oli vähän sulaa, hävisivät veljet päiväkausiksi kokonaan, ja silloin vietti lapsi pisimmät hetkensä. Nyt ei häntä kuitenkaan enää niin paljon vangittu, perähuoneessa, hän sai useasti ryömiä etuhuoneeseenkin, ja häntä suuresti huvitti hiihtää etuhuoneen lattialla auringon paisteessa, joka tuntui hyvin lämpimältä. Hän taputteli kämmenellään lattiata, mihin aurinko paistoi, ja hänellä oli myöskin suuri hauskuus muutamasta kärpäsestä, joka oli surissut ikkunassa ja lenteli nyt hänen ympärillään, laskeutuen sekin aina mielellään lattialle päiväpaisteeseen, josta hän sen kuitenkin joka kerta karkoitti pois tavoittaissaan sitä kiini. Mutta näin yksinään ollessaan keväällä, kun ei kumpasessakaan huoneessa tuntunut ketään olevan, tuli pienokaiselle toisinaan niin vaikea olla, että hän rupesi itkemään ikävästä. Kun ei yhtä hyvin ketään tullut hänen luokseen, lakkasi hän itkemästä, istui lattialla ja kuulosti. Huoneessa ei tuntunut ketään olevan, vaan ulkoa kuului ääniä, veikkojen iloisia ääniä ja muita tuttuja ääniä, tuolta tuntemattomasta maailmasta, johon hän ei ollut saanut vielä päätään pistää, vaan jonne hän jo halusi. Siitä tuli hänen mielensä jälleen ikäväksi, ja haikea itku kaikui taas tyhjässä huoneessa.

Kerran, kun ei mistään apua tullut, ryömi hän raolleen jääneen ulko-oven kynnykselle. Siinä hän pysähtyi, sillä eteensä avautui aivan uusi maailma. Päivä paistoi porstuaan häikäisevän kirkkaasti, näkyi piha, jossa oli vielä lunta, vaan toisin paikoin oli paljas hiekka, jolla veikot juoksentelivat. Tuo kaikki näytti hyvin ihmeelliseltä, vaan samalla tuntui lapsesta iloiselta katsella sinne, eikä kylmän viileä ilmakaan, joka häntä yltäänsä huuhtoi, tuntunut nyt niin hirveältä kuin aina talvella poikien mukanaan tuoma. Hän istui siinä ja katseli, kasvoillaan surullinen hymy ikään kuin sairaalla.

Mutta äiti tuli sieltä, siunasi hämmästyksissään, sieppasi hänet syliinsä ja vei sisään.

* * * * *

Ahdas ja sulettu oli Onnikinkin olo pienessä navetassaan, joka pihan perällä rysötti puoleksi maahan vajonneena. Se oli saanut koko talven olla parressaan, liikkumatta mihinkään, selkä miltei laessa kiini. Kovana talvisydännä se tyytyikin kohtaloonsa, vaan kun kirkkaat keväiset auringon säteet alkoivat paistaa heloittaa navettaan Onnikin edessä olevasta pienestä reijästä, jossa oli kellastunut lasi, tuli sille ikävä ja kaipaus. Vaan vasta sitte sille kainompi ikävä tuli, kun navetan räystäs alkoi tippua. Katolla oli vahva hanki: päivän mustuttamaa päreistä räystään reunaa rupesivat auringon säteet lämmittämään, ja niin alkoi ikään kuin suuresta alkuainemäärästä syntyä ja muodostua loistavia maailmoja. Lumihangen laidasta itketti räystään nenään koko räystään pituisen liikkuvan, kiiltelevän vesijuovan, ja siitä muodostui lukemattomia vesihelmiä, jotka tippuivat alas. Pitkässä elävässä vesijuovassa kiilteli sateenkaaren värejä epäselvinä ja hajanaisina, vaan putoavissa pienissä vesihelmissä oli ikään kuin luomistyö päättynyt, sillä ne loistivat kuin tähdet kirkkaasti ja ihanasti. Mutta niiden aika oli lyhyt; välähdys vaan, ja tuo loistava maailma oli kadonnut. Niin ne syntyivät, välähtivät ja katosivat hetkessä. Mutta niitä oli lukemattomia: yhden hävittyä syntyi säännöllisesti toinen räystään elävästä vesijuovasta, joka oli kuin ijäti heruva vesivirta, minkä täytyi säännöllisinä hetkinä synnyttää uusi kappale.

Tämä vesihelmimaailmojen loistava näytelmä tapahtui kahden ulkohuoneen välisessä ahtaassa, likaisessa solassa.

Kun vesihelmen tipahtaessa nuo heleät, ihanat värit sattuivat pienestä ikkunareijästä kellastuneen lasin läpi Onnikin silmiin, tuli eläimelle kaiho ikävä. Se sai viestin keväästä ja uudesta syntyvästä luonnosta: sen silmiä häikäisi, sille tuli vaikea olla ja se ammahteli ikävissään.

* * * * *

Pihassa oli jo suuri siekale hietikkoa sulana, jolla kaikki pihan lapset olivat leikkimässä, paitse kaikkein nuorin, joka istui etuhuoneessa yksinään päiväpaisteessa ja kuunteli kärpästen surinata ympärillään. Hietikolla oli lasten mieluista olla, he kävelivät nelinkontan ja piehtaroivat kuin maahan kaivautuakseen; se oli aivan eläimellinen ilo päiväpaisteesta ja sulasta maasta, joita he niin suuresti rakastivat. He keksivät senkin tempun että hautasivat toisiaan hiekkaan, vaan vielä suurempaa riemua herätti keksintö täyttää housut hiekalla pullolleen, sitoa lahkeen suut kiinni ja sitte koettaa kävellä. Äiti sivu kulkiessaan kielsi heitä hulluista ilveistään, vaan sitäkö he kuulivat.

Asuinhuoneen ja porstuan katolta oli isä syytänyt lumen pois. Mustaan pahvikattoon paistoi nyt päivä hyvin kuumasti, niin että katto oli kuuma kuin uunin arina. Parhaassa helteessä porstuan katolla makasi kissa sorkat suorana. Kun lapset sen huomasivat, alkoivat he sitä hätistellä meluamalla ja kivittämällä, vaan kun kissa tunsi, ettei heistä ole sen suurempaa vaaraa, ei se liikahtanutkaan. Sen oli siinä niin äärettömän hyvä olla, kaikissa jäsenissä oli suloinen raukeus, joka teki ruumiin ja hengen puolikuolleeksi, ettei olisi tahtonut jaksaa silmiään avata, ja niin se vaan makasi siinä hievahtamatta, välittämättä lasten peloitteluista. Miisulle kuitenkin onneksi tuli pihaan posetiivin soittaja, juuri kun pojat olivat hankkeissa viskata kivensä katolle kaikki yhtaikaa, jonka olisi pitänyt varmaan häiritä kissan unta. Kun posetiivi viritti säveleensä, unhottui lapsilta kaikki muu ja he menivät soittokoneen ääreen kädet selän takana kuuntelemaan ja katsomaan.