— Tosiaankin, olin unhottaa.
Hän painoi vaimonsa hiuksiin suudelman, niin kuin hänen tapansa oli, otti sinettinsä ja meni.
Hänen kirjeensä oli auttamattomasti myöhästynyt, hänellä ei ollut enää mitään kiirettä, ja hän käveli konttoorissa edestakaisin.
Mutta hän ei ollut vähääkään vihastunut, kaikki harminsa oli hävinnyt, ja hän vaan odotteli konttooritunnin päättymistä, mennäkseen sisään vaimonsa ja poikansa luo.
Vähän päästä hypähti rouva konttoorin ovelle, huudahtaen:
— Paketti ehti postiin! Vaan ihan parhaiksi, ihan parhaiksi!
— Sepä hyvä oli! sanoi mies ja meni hänen jälestään sisään. Siellä hän otti vainionsa ja pikku poikansa, — nuo molemmat lapsensa, niin kuin hän ajatteli, — syliinsä ja rupatteli hauskasti heidän kanssaan päivällistä odottaessa.
Kevätpäivä Penttisen talossa.
Nuorin, viime kesänä syntynyt tyttölapsi olisi voinut luulla, ettei sitä muuta maailmata ollutkaan kuin ne kaksi huonetta, joissa asuttiin. Häntä ei ollut näet vielä kertaakaan käytetty ulkoilmassa, vaikka oli jo kevät käsissä. Hän oli syntynyt niin terveenä ja vahvana, että äiti oli ylpeillyt lapsestaan, mutta nyt hän oli kalpea ja surkastuneen näköinen. Perähuone oli ollut hänen asuntonsa alusta alkaen: jos tahtoi ryömiä etuhuoneeseen, käännytti äiti kynnykseltä takaisin ja sanoi että siellä oli kylmä. Toisinaan äiti kuitenkin vei hänet sylissään etuhuoneeseen, vaan omin päinsä ryömimään ei sinne päässyt. Siitä hän useasti puhkesi katkerasti itkemään, vaan se ei auttanut, sillä silloin pani äiti hänet maata tai pakoitti syömään.
Näin eli pienokainen koko pitkän talven perähuoneessa, joka oli pohjoiseen päin ja pimeä ja jossa ilma vaihtui ainoastaan siitä, kun ovea aina avattiin etuhuoneeseen. Useasti sai hän olla huoneessa pitkät ajat aivan yksin. Hänellä oli kuitenkin pieniä veljiä, jotka leikkivät hänen kanssaan ja hoitivat häntä. Vaan he eivät olleet aina hänen luonaan, mihin lienevät aina hävinneen, ja sitte taas ilmestyivät, tuoden mukanaan kylmää ilmaa, joka pienestä tuntui hirveältä.