Rouva tarttui miehensä kaulaan.
— Minä vaan tahdoin kertoa sinulle, mitä minä kirjoitin sinun puolestasi Hilman kirjeeseen.
Juuri sen vuoksi, että tuo tärkeä asia oli niin vähäpätöinen, ei aviomies hypännyt sohvasta eikä rynnännyt ulos huoneesta, jonka hän muutoin olisi tehnyt. Hän jätti lähetettävän tärkeän kirjeensä ja monet muut kiireet asiat oman onnensa nojaan, heittäysi vaan mukavampaan asentoon sohvassa ja päätti hartaasti kuunnella vaimoaan, niin kuin tahdotaan pientä lasta erityisesti tarkastaa, kun huomataan hänessä oikein lapsellista, mitä ei ole ennen huomattu.
— Kerropas nyt, mitä sinä kirjoitit!
Rouva kertoi, mitä hän oli kirjoittanut omasta puolestaan ja miten hän sitte oli kirjoittanut, että Augustilla oli hirveä kiire, jonka tähden ei joutanut itse kirjoittamaan tervehdystään, vaan hän kirjoitti Augustin puolesta, ollen varma siitä, että August yhtyi joka sanaan, mitä hän kirjoitti.
— Yhdytkö sinä joka sanaan?
— Tietysti, tietysti!
— Sitäpä minä juuri tahdoin tietää ja minä olin siitä levoton.
Mies jäi yhä edelleen istumaan ja uteliaasti katselemaan vaimoaan, otsassaan lyhyt, hieno viiva, joka osoitti, että hän samalla jotakin ajatteli. Mutta rouva sanoi:
— Kuule, sinun pitää mennä nyt konttooriin, kun sinulla on kiire, en minä tahdo sinua viivyttää.