Päästyään ulos, juoksenteli Onnikki ympäri pihaa, hyppi ja teki äkillisiä pyörähdyksiä, juoksi ja laukkasi häntä suorana, niin että sieramet soivat. Välistä se vähän pysähtyi hengittämään, vaan sitte taas läksi yhtäkkiä laukkaamaan. Eräässä kohti se tapasi lumen alta paljastunutta nurmea, jota se pysähtyi haistelemaan ja veti syvälle sieramiinsa, tunteakseen oliko siinä vihannuutta. Mutta se oli vaan kuollutta kuloa, ja lehmä kääntyi siitä pois. Maailma näytti kuitenkin jo niin hauskalta ja vapaa hetki teki mielen niin iloiseksi, että eläin sai aivan raivoisan puuskan hyppiä ja ilvehtiä; sen jalat penkoivat pihamaahan syviä jälkiä.
Seisoessaan sen jälkeen parressaan tuhki Onnikki vielä hengästyneenä sieramiinsa ja silmät pyörtivät ja päätä tuntui huimaavan. Se pureksi hajamielisesti eteen pantuja heiniä, koko sen olennossa oli vielä jotakin riehuvata ja ilosta kuohahtanutta. Eläin oli ahminut vapautta ja raitista, lämminnyttä ilmaa liijan suurin siemauksin, ja se oli sen juovuttanut. Räystäältä putoilevat välähtävät vesihelmet heleine väreineen tahtoivat nyt kokonaan häikäistä sen tavallista suuremmiksi auvenneet silmät.
Saman tapaisessa tilassa oli pieni lapsikin istuessaan pimeän, ikävän näköisen peräkammarin lattialla. Hän ei ollut oikein selvillä siitä, mitä oli tapahtunut, vaan tunsi epäselvää aavistusta, että hän oli käynyt jossakin, joka oli hänelle aivan uutta ja outoa, nähnyt jotakin hyvin valoisata ja iloista, joka tulee häntä voimakkaasti puoleensa vetämään.
— Niinpä on kuin mielenmuutoksissaan, sanoi äiti, ottaessaan lapsen lattialta syliinsä imetettäväksi. Lapsella oli omituinen hajamielinen katse.
Tämä oli Penttisen talossa ensimäinen kevätpäivä, sillä posetiivin soittaja oli käynyt pihassa, pienokainen oli ensi kerran saanut olla ulkona ja Onnikki oli kevät-iloissaan penkonut pihamaahan syviä jälkiä.
Eerikki.
Kauppaneuvoksen myllyn hoitajan vaimo tuli poikansa Eerikin kanssa kauppaneuvoksen puheille konttooriin kl. 2:n jälkeen, juuri kun konttoristit olivat menneet päivällistunnille. Vainio oli pukeutunut parhaisiin vaatteihinsa ja näytti vasta peseytyneeltä, puhdaskasvoiselta. Pojan pää oli kasteltu, ja kammattu.
— Mitäs kuuluu? kysyi kauppaneuvos vaimolta tuttavallisesti ja antoi hänelle kättä.
— Minä taas tulin tämän pojan kanssa, herra kauppaneuvos. Ei tästä saa kalua koulussa eikä missään. Tänä päivänä taas laittoivat opettajat koulusta pois eivätkä kuulu ennen huolivan takaisin ennen kuin isä tulisi ja koululla kurittaisi. Vaan se mieheni, joka muutenkaan ei suvaitse koko poikaa, ei sano lähtevänsä opettajain häväistäväksi. Niin minä tulin taas herra kauppaneuvokselta kysymään, mitä tälle pojalle pitäisi tehdä.
Vaimo oli hyvin huolissaan, vaan kauppaneuvos, joka muisti oman samanlaisen pahankurisuutensa lapsuutensa ajoilta ja koulusta eroittamisensa, katseli jonkunlaisella mielihyvällä ja rakkaudella tuota rohkeakasvuista 13-vuotiasta poikaa, jossa hän niin hyvästi tunsi omat kauniit piirteensä, ja joka niin samalla lailla kuin hänkin osasi pitää päätään vähän eteen päin nuukallaan. Hän löi poikaa olkapäähän ja sanoi: