Lokakuun ilta oli myterä. Hän meni rannalle istumaan ja odottamaan yötä. Siinä hän vielä kuvitteli, kuinka kaikki tulee käymään. Neiti ottaakin hänet ja he menevät yhdessä kauvas, kauvas tuonne selkien ja vuorien ja merien taa. Heillä on paljo rahaa ja he ovat ylhäisiä. Ja hän hyräili laulua:
"Oisko pursi ja punapurjeet,
Millä mennä merten taa;
Tuolta tuottaisin kullalleni
Ko'on kultaa ja hopeaa."
Kun kirkon kello löi 12, läksi hän kauppaneuvoksen talolle päin, verkalleen ja varovasti. Hän oli täydessä palokuntalaispuvussa, jonka tähden hän vältti ihmisiä. Hän pääsi onnellisesti portin alaitse kauppaneuvoksen talon pihaan. Kaikki oli valmiiksi ajateltu. Makasiinin kupeelta hän otti kuivan tyhjän laatikon, heitti siihen tuohensa ja vei sen sitte suurten rappusten vierelle.
Sytytettyään laatikon, meni Eerikki pihan perille pimeään odottamaan. Sieltä hän katseli, mitenkä tuli hulmusi laatikon sisästä, ja kohta oli koko laatikko iloisessa tulessa. Vaan tuli ei ollut herkkä tarttumaan rappusiin, niin kuin Eerikki oli odottanut, josta hän alkoi tulla huolelliseksi. Vasta kun laatikko oli melkein pohjilleen palanut, syttyi rappusten kaidepuu, josta tuli alkoi virkeästi levitä verannalle. Rappuset olivat rakennuksen suojassa, niin ettei palovartija kirkontornissa huomannut mitään.
Nyt otti Eerikki kevyet portaat, ryömi niiden kanssa portin alaitse kadulle, pystytti tikapuut neidin akkunan alle, nousi akkunaan ja sydän lyöden koko miestä horjuttaen koputti hän kovasti akkunaan.
Sisästä kuului kimakka parkaisu ja sen jälkeen ovien avaamista.
Eerikki huusi:
— Tulipalo, tulipalo! Minä tulin pelastamaan neitiä!
Mutta neitiä ei kuulunut. Sen sijaan tuli kauppaneuvos kohta akkunaan, veti verhon syrjään ja nähtyään palokuntalaisen akkunaan jyskyttämässä, kysyi:
— Mikä hätänä?