Mutta kadun puolelta kuului neidin akkunaan ankaraa jyskytystä.
Kauppaneuvos tuli taas akkunaan ja huusi:
— Tuli on jo sammutettu, hyvä poika!
— Onkos neiti pelastettu? Minä pelastan neidin tästä akkunasta, muualta ei pääse.
— Eerikki oli kauhean kiihoittunut.
— Oletko sinä hullu, poika, kun tuli on jo sammutettu! huusi kauppaneuvos minkä jaksoi.
Nyt vasta Eerikki selvisi — ja hänestä oli kaikki menetetty.
Kauppaneuvos vielä nuhteli häntä kovin sanoin, kun oli tullut sillä lailla säikyttämään neitiä turhanpäiten.
Eerikki kohta katosi koko paikalta, ja kauppaneuvos palvelijoinecn jäi tutkimaan tulipalon syytä. Toinen rengeistä kertoi heränneensä siitä, kun ikkunaan kävi kirkas loimo, hän herätti toisen, ja kohta olivat he korvojen kanssa vesittämässä tulta. Sammuttamaan mennessään näkivät he jonkun tikapuut olalla kiirehtivän pihasta kadulle. Kauppaneuvos, jolle neiti oli ennen kertonut jotakin Eerikistä, alkoi arvailla koko tuon lapsellisen tulipalon syytä ja kaipaili Eerikkiä. Mutta Eerikkiä ei näkynyt.
Eerikille oli vaiennut koko huono menestyksensä ja hän oli kauheasti ruvennut pelkäämään rangaistusta. Hän juoksi tulipalopaikalta alas rantaan kotiinsa päin. Mutta pelkonsa ja onnettomuuden tuntonsa lisääntyivät joka askeleella, hän luuli poliisien ja ruununmiesten ajavan häntä takaa, ottaakseen hänet kiinni ja raudoissa viedäkseen linnaan. Hän kääntyi satamalle, juoksi äyräälle ja oli vähällä pudota mustaan järveen, teki taas käännöksen ja juoksi rantakatua kaupungin laidassa olevan oluttehtaan pihaan, jossa pakkautui suurten halkopinojen väliin. Siellä hän vietti koko sen yön — kylmän yön — ja seuraavan päivän pelossa ja vavistuksessa. Seuraavana yönä lähti hän, nälän ja kylmän ajamana, liikkeelle ja meni kotipihaansa. Hän toivoi saavansa ruokaa kotonsa ruokahuoneesta, vaan se oli niin lujasti lukossa, ettei hän sinne päässytkään. Vaan myllypihassa oli heidän kuoppa, jonne hän pääsi, ja sieltä hän otti nauriita taskunsa täyteen. Sitte hän työntäytyi piiloon kotinsa asuinrakennuksen alle, jossa oli sammalia. Nauriita hän söi minkä saattoi, vaan ne tuottivat suuhun vetisen tuiman.
Sammalissa hän vietti seuraavan yön, joka oli jo liiaksi kylmä. Kääriydyttyään sykkyrään kuin koiranpenikka, sai hän kuitenkin sammalissa vähän lämmintä ja nukkui. Aamupuoleen yötä hän heräsi ja kuuli, miten seinissä ja kivijaloissa pakkanen kitisi. Hänen päätään palelsi kylmässä palokuntalaishatussa, ja kun hän liikahti asemiltaan, tunsi hän oikein, kuinka hänellä oli kylmä. Ainoat nauriinsa olivat paleltuneet ja hän itse oli paleltumassa.