Mies rupesi syömään ja vaimo, jolta oli kadonnut ruokahalu, istui vierelle, yhä kertoen pojan käynnistä. Aina uudelleen siitä kertoessaan tuli hän kerran maininneeksi pojan arvelun, että asiassa voi olla joku erehdys. Siihen tarttui mies syöntinsä lomasta kiini ja arveli hänkin, että asiassa voi olla joku erehdys.
— Kyllä minä lähden tämän lipun kanssa sinne uutisten konttuuriin, sanoi emäntä. Siitä asiasta pitää tulla kerralla selvä! Me kun ei milloinkaan mitään velaksi…
— Vaan jospa ne selvittävät sen asian itsestään, arveli mies.
— Ei, minä en kärsi tätä! Minä lähden sinne ja vien tämän lipun niiden nenän eteen.
Haverinen oli rauhallinen kivityömies ja antoi ylipäänsä vaimonsa tehdä miten se tahtoi; eipähän sille kuitenkaan ollut apua järkipuheesta, kun kerran se oli saanut mitä päähänsä.
— Oletko sinä leipiä polttanut, kun haisee palaneelta? kysyi Haverinen vaimonsa pukeutuessa.
— Sen pojan ryökäleen tähdenhän nekin paloivat. Tuli ikään siinä kun olisi pitänyt ottaa leivät uunista ja siinä unhotin koko paistoksen. Kaikkia vahinkoja tässä pitää kärsiä!
Hän läksi kiireesti sanomalehden konttooriin, niin että hameet humisi. Konttoorissa oli palvelusväellä päivällistunti, vaan lehden toimittaja istui siellä yksin kirjoittamassa jotakin tärkeätä kirjoitusta.
Hänelle selvitti Haverisen emäntä asiansa ja näytti lippunsa. Kesken kiireensä katsoi toimittaja kirjoista ja sai sieltä selville, että erehdyksessä oli karhuttu väärää Haverista, kun kaupungissa oli kaksi Heikki Haverista.
— Siinä on erehdys, joka korjataan; kyllä te olette maksaneet, sanoi toimittaja ja rupesi jatkamaan kirjoittamistaan.