Toimittaja käsitti heti asian oikean laidan ja päätti uhalla tehdä eukolle asian selväksi. Mutta niin selvästi hän ei osannut selittää, että se olisi eukon päähän mennyt. Haveriska vaan nauroi ja sanoi:
— Herra toimittaja on aivan kuin minun mieheni. Hänkin tahtoo uskoa kaikista vaan hyvää, vaikka on saatu kyllä paljo petosta ja vahinkoa kärsiä. Herra toimittaja on vaan hyvä ja kirjoittaa tästä uutisiin, kyllä minä maksankin, jos se tulisi jotakin tekemään.
Toimittaja katseli pitkään eukon yksinkertaiseen muotoon, jossa kuitenkin oli paljo ahnetta ja itsekästä. Eukko koetti olla hyvin makeana, kun näki että toimittaja oli niin hyvällä tuulella. Mutta toimittaja katseli häneen oikeastaan keksiäkseen hänessä paikkaa, mihin valonsäde olisi heijastutettava. Toimittajan kuvaannollinen selitys näet oli, että ihmisen ymmärrys riippuu siitä, minkä laisessa kulmassa valon säde hänen aivoihinsa heijastetaan, ja että yksityisten ihmisten ja koko ihmiskunnan sivistämistyö on valonsäteitten heijastuttamista peilin asettelemisen kautta. Kun hän toimittaa lehteään, asettelee hän vaan heijastuspeiliään, valaisten pimeitä paikkoja ja herättäen eloon niitä, jotka tiedottomuudessa nukkuvat. Tulilasia hän käyttää myös. Mutta tämän ihmisen edessä hän seisoi neuvotonna, hän ei löytänyt siitä sitä pistettä, mihin hänessä säde pystyisi; häneen ei olisi pystynyt polttolasikaan.
— Minä nyt en jouda teidän kanssanne enempää, minulla on hyvin kiirettä: menkäähän nyt pois.
Näin hän sai eukon vihdoinkin pois.
Mutta seuraavana päivänä näki toimittaja hänen tulevan taas, ja hän pani oven lukkoon aivan nenän edessä, jääden lasioven taakse katsomaan vaimoa.
Vaimo nykäsi ovea, vaikka näki ja kuuli sen lukkoamisen, ja oli sen näköinen kuin jostakin myöhästynyt. Aivan varmaan hän olisi lähtenyt kyökin puolelle rouvan kautta pyrkimään, vaan hän älysi toimittajan kasvot lasioven takana. Se teki vaimoon kummallisen vaikutuksen. He katsoivat hetken vastakkain, vaan vaimo joutui heti hämilleen ja neuvottomaksi, hän punehtui ja vaaleni eikä osannut mitään. Ensimäisellä käynnillään hän oli myös nähnyt toimittajan lukkoavan oven hänen edessään, vaan siitä hän ei ollut mitään välittänyt, hän oli kiertänyt kyökin kautta. Mutta miksi toimittaja jäi häntä nyt noin katselemaan? Se teki häneen kummallisen masentavan vaikutuksen, niin että hän häpesi omaa itseään, tietämättä kuitenkaan minkä tähden. Hän meni häpeissään pois, eikä voinut kertoa miehelleenkään tästä, vaikka hän tavallisesti kertoi kaikki.
Tämän jälkeen Haverisen vaimo vähemmän puhui väärin velotusta tilausrahasta, vaan asia oli hänelle kuitenkin salaisena sydämen ahdistuksena yhä eteen päin. Vuoden lopussa hän epäili, tilaisiko hän enää koko Kuopion Uutisia, vaan ei hän voinut niitä tilaamattakaan olla; hän kuitenkin vei vieraan miehen mukanaan maksaessaan tilausrahan. Alituinen pelko oli hänellä, että ryöstöherra voi tulla minä päivänä tahansa kirjoittamaan heidän tavaroitaan tuon toisen Haverisen tekemistä veloista.
Mutta Uutisten toimittajaa hän oli ruvennut pelkäämään; nuo tarkastelevat kasvot lasioven takana tulivat hänen painajaisekseen, jota hän ei voinut karkoittaa pois. Kun hän näki toimittajan tulevan samaa katua vastaan, piti hänen päästä toiselle kadulle, ja hän kiitti luojaansa, kun pääsi pakoon. Miksi hän pelkäsi häntä? Siitä hän ei päässyt selville, mutta hän pelkäsi ja häpesi.
Monen vuoden kuluttua Kuopion Uutisten toimittaja kuoli ja haudattiin. Haverisen vaimolla oli tapana käydä melkein jokaista hautaan laskemista katsomassa, ja hän tuli toimittajankin haudalle. Nähtyään erään tuttavansa vaimon haudalla, meni hän hänen luokseen ja kertoi hänelle tuon vanhan jutun väärästä sanomalehden tilausrahan velkomisesta. Se oli kuin kuuluva sen miehen elämäkertaan, joka nyt laskettiin maan poveen.