"Rahat ovat kadonneet", sanoi hän vaaleana ja hänen kopea äänensä vapisi. "Joka paikan etsimme lyhtyjen valossa; tyttäremme häälahja on kaikkineen kadonnut!"
Emäntä antoi hänelle kukkaron, sekä kertoi kuinka hän sen oli saanut. Kopea, voimakas ukko, peittäen kasvonsa käsillänsä, putosi vapisten tuolille pelästyneenä ja oman-tunnon äänen soimaamana.
"Olin kova pojalle", söpötti hän viimein. "En ole ansainnut häneltä tämmöistä käytöstä".
Pikku Aloisa rohkaistuna tuosta, astui isänsä luo pannen valkotukkaisen päänsä hänen rinnallensa.
"Isä, saako Nello jälleen tulla meille?" uteli hän. "Saako hän tulla niinkuin ennenki, saako hän tulla huomenna?"
Mylläri puristi hänet sydämehensä. Ylpeät päivettyneet kasvonsa olivat vaaleat ja huulensa vapisivat.
"Tietysti, tietysti", sanoi hän lapsellensa. "Hän saa olla koko joulun pyhät luonamme ja milloin hän vaan tahtoo. Jumala auttaa minua suorittamaan syyni pojan suhteen".
Pikku Aloisa suuteli häntä iloisella kiitollisuudella, hyppäsi alas hänen polveltansa oven luona istuvan koiran luo. "Tänään tahdon oikein hyvästi kestittää Patrasia", huusi hän lapsellisella huolettomuudella.
Suruisena kallisti ukko päätänsä: "Niin, niin, anna koiralle mitä parasta on", sanoi sydämensä pohjasta liikutettu isä.
Oli joulun aatto-ilta. Myllärilässä oli yllin kyllä tammi-puita, päällistä ja mettä, lihaa ja leipää. Seinät olivat koristetut talvikukista tehdyillä seppeleillä, ristiinnaulitun kuva ja kukkuva seinäkello pilkistelivät somina viheriäisten lehtien välistä. Olipa siellä vielä pieniä paperi-lyhtyjä, monenlaisia leikkikaluja sekä kulta- ja hopea-papereihin käärittyjä sokeri-namusia. Jokapaikassa vallitsi valo ja yltäkylläisyys. Tyttönen kestitsi koiraa juurikuin kunnia-vierasta.