— Oletteko te Ambroise Vilmart? hän kysyi hillityn lämpimästi.
Belgialainen nyökkäsi.
— Se ilahduttaa minua, pieni ranskalainen jatkoi. Olen odottanut teitä monta tuntia.
Ambroise katsoi häntä ihmetellen. — Oo, meillä on omat tapamme, Parmentier lausui, te olette vielä nuori. Mutta jos en erehdy, niin teistä tulee pian johtaja. Kuinka te muistutatte isäänne?
— En ole koskaan nähnyt häntä, Ambroise virkkoi itsekseen.
— Ette, ette ole, poikani. Ettekä häntä koskaan näekään. Hän kuoli toimessa ollessaan. Hänellä oli suoritettavana kosto. Se oli vikana François Delmalla: hän ei voinut koskaan unohtaa. Kun kysymyksessä oli kosto, oli hän kiivaampi kuin korsikkalainen.
Ambroise nyökkäsi. Hän tunsi vaistomaisesti omaavansa saman vian kuin isä-vainajansakin: että ei voisi koskaan unohtaa. Ja äkkiä hän näki edessään kuvan. Näki kuin elävissä kuvissa tuhkanharmaan naisen pääni joka kumartui auton laidan yli riemukkaasti hymyillen.
— Mistä syystä nauratte? pikku pankkiiri kysyi.
— Nauroinko minä…
— Kyllä, te nauroitte. Ja se oli François Delman vaarallista naurua… Sanokaahan, onko teille tapahtunut jotakin?