— Onpa kylläkin! Ambroise vastasi.
Ja sitten hän kertoi, mitä oli tapahtunut siitä lähtien, kun hän oli astunut Ranskan tantereelle. Hänen silmänsä hehkuivat, hänen kertoessaan muutamien päivien onnestaan ja kauheasta heräämisestään. Säälimatta itseään hän viipyi erityisesti oman luottamuksensa kuvailemisessa, kirousten sinkoillessa hänen valkeitten hampaittensa välistä.
Parmentier oli seurannut hänen kertomustaan mitä suurimmalla osanotolla. Hän ei näyttänyt erikoisesti välittävän laukkujen menettämisestä, mutta selvää oli, että hän tarkoin tutki sitä nuorta petoa, joka istui hänen edessään vapisten kostonhimosta kautta ruumiinsa.
Ambroisen vaiettua pankkiiri kumartui häntä kohti.
— Nuori ystäväni, hän lausui melkein isällisesti, tämä tapaus on ollut teidän kasteenne, se on kypsyttänyt teidät siihen suureen kutsumukseen, joka teitä odottaa. Teillä on velipuoli rintamalla. En tiedä, oletteko kuullut puhuttavan hänestä. Se on Jacques Delma. Hän on vain 19 vuoden vanha, mutta päivä on tuleva, jolloin hänenkin kyntensä näyttäytyvät. Ja silloin te molemmat voitte alkaa siitä, mihin François Delma lopetti. Nähkääs, Pekka Pleym on tavallaan nero. Ei kukaan osaisi ohjata "Haita" niin hyvin, kuin hän. Mutta sen näköinen kuin hän on, hän ei voi hallita. Meidän johtajamme täytyy olla semmoisen miehen, joka on perillä korkeammasta sivistyksestä ja voi tulla toimeen kaikissa yhteiskuntakerroksissa… Ja Anstey on liian veltto. Hän näyttelee mielellään kyynikkoa, ja nuorena hän oli itse piru yritteliäisyydessä. Mutta hän ei siedä hyviä päiviä… Josias Saimberista Hampurissa tulee vielä kerran hyödyllinen mies. Syntyjään hallitsija. Mutta nyt ei Hampurista ole tietoa. Hän on salvattuna kuin rotta loukkuunsa… Sitten on Jaap van Huysmann. François'n jälkeen on hän liittomme ankarin mies. Tuo vaitelias hollantilainen on itsessään oma pikku maailmansa.
Mutta pelkään hänen sortuneen yrittäessään imeä meille rahoja rohkealla kaappauksella Panamakanavan avajaisten yhteydessä. Niin että käsitätte meidän nyt kaipaavan uutta miestä. Me olemme vielä valta. Sodasta huolimatta on meillä pankeissa sievä tili. Älkää välittäkö käsilaukkujen menettämisestä. Ne olivat luultavasti täynnä koruja ja hopeaa. Niitä on vaikea saada kaupaksi näinä aikoina. Eikä minulla ole sulattamossa työmiehiä. Sota on vienyt kaikki. Minä ja vanha Achilles, jonka näitte portilla, olemme, Jumala palatkoon, aivan yksin koko touhussa. Tämä sotahan nielee kaikki. Mutta mennäkseni asiasta toiseen: mitä nyt aijotte tehdä? Luonnollisesti jäätte asumaan tänne. Mutta entä sitten?
Ambroise oli noussut.
— Minun täytyy mennä Lontooseen, hän sanoi.
— Se on vaarallista, ystäväni. Minä voin kyllä hankkia teille hyvät valepuvut. Mutta nyt ovat varuillaan kuin iilimadot.
Nuori mies oli äkkiä kalvennut. Joku ajatus oli noussut hänen aivoihinsa.