SANKARITAR.
Ulkoministeriön sihteeri Macara istui paikallaan, haukotellen väsymyksestä. Ei ollut unta, ei golf-peliä eikä sieviä tyttöjä. Vain työtä aamusta varhain iltaan myöhään. Ja pahinta oli, että oli niin vähän vaihtelua.
Mr Macara oli yksityisoloissa iloinen mies, eikä hän oikein soveltunut tähän vakavuuteen, joka nyt oli jokapäiväisenä leipänä sir Edward Greyn kaikkein pyhimmän etuhuoneessa.
— No, vie sun helvetti, nyt taas koputettiin!
Olikohan se joku huolestunut pörssi-pomo, vai joku noita puolueettomien pikku valtojen diplomateja, jotka saivat tukan harmaaksi kaikilla loruillaan ja kaikilla arveluillaan…
Mutta tällä kertaa Macaralle tuli iloinen yllätys. Ovesta astui hyvin nuori ja taajaan hunnutettu nainen.
Kauniit naiset olivat sihteerin heikkous. Se oli hänen elämänsä onnettomuus, että hän hameen nähdessään heti menetti tasapainonsa.
Hän nousi nopeasti, ja kohteliaasti kumartaen viittasi tulijaa istumaan.
— En tiedä, tunnetteko minua, mr Macara, nuori nainen sanoi, kohottaen harson kasvoiltaan, joita pidettiin yhdistyneitten kuningaskuntien ihanimpina.
— Mutta ettekö te olekin…? sihteeri sopersi.