Pekka Pleym katseli ympärilleen ihmetellen.
Vanha pappi astui aivan saarnatuolin luo.
— Tulkaa nyt alas, hän sanoi ruostuneella äänellä. Älköön Jumalan huonetta tahrittako verellä.
Pleym tuijotti hänen ohitseen tajuamatta hänen sanojaan. Hän sulki vaistomaisesti silmänsä. Hän oli kuulevinaan kaukaista, kaukaista ääntä. Nyt hän tiesi, mitä se oli. Se oli hänen kotiseutunsa ärjyjen aaltojen loiske, se oli valtaisia rantoja vastaan vyöryvien Kattegatin maininkien pauhu.
— No, tulkaa nyt, pappi vanhus rukoili uudestaan.
— Minä tulen, minä tulen, Pekka Pleym virkkoi verkalleen kavuten saarnatuolin laidalle.
— Jumalan tähden, pappi kirkasi. Mutta se oli myöhäistä.
Pekka Pleym oli syössyt kivilattiaan.
Vanha pappi riensi hänen luokseen ja polvistui hänen ruumiinsa viereen. Pääkallo oli puhki. Kaappaaja-kapteeni, raskaan sarjan painija ja entinen lähetyssaarnaaja oli matkalla viimeiselle tuomiolle.