Salapoliisi oli innostunut yli äyräittensä. Hattua nostaen hän sanoi hyvästi ja syöksyi lennätinasemalle.
Mutta Dick Anstey oli väsynyt pitkän matkansa jäleltä, ja oli kai vielä heikko Yserillä kestämästään kovasta verenvuodosta. Ja hän koetti virkistäytyä muistelemalla kaikkia rikoksiaan aina siitä ajasta asti, kun hänestä tuli Jaap van Huysmannin käskyläinen ja François Delman paras apuri. Ei ollut sitä toimitusta, jota hän olisi kavahtanut.
Ja nyt hänen toverinsa toivottavasti pääsisivät eroon siitä kiivaasta ajojahdista, joka heidän vangitsemisekseen oli toimeenpantu Cornwallin vuorilla, heidän jälkiään kun seurattaisiin länteen eikä koilliseen.
Hän nousi hitaasti.
Silloin kuului äkkiä hurjaa huutoa kadulta. Asemalle tulla koluutti heinärattaat, jotka olivat täynnä merisotilaita.
Dick Anstey astui vaistomaisesti akkunan luo. Rattaat pysähtyivät aivan sen eteen. Hän ei katsonut sotamiehiä, vaan hänen katseensa kiintyi rattaitten pohjalta näkyviin kasvoihin. Ne olivat kalpeat, runnellut ja veriset.
Iloisin riemuhuudoin otettiin rattailta pieni mies, joka oli niiniköysillä sidottu hartioista nilkkoihin asti ja jonka ranteissa helisivät käsiraudat.
Dick Anstey puri hammasta, mutta malttoi pian mielensä. Hän oli tuntenut Lugenin.
Kiirehtimättä Anstey tunkeutui asemahuoneen ovelle.
— No, toverit, hän sanoi kovalla ja meluisalla äänellä, oletteko saaneet hyvän saaliin?