XLVI.
DELMAN KYNNET.
Hounslow'iin asteli hoiperteleva maankiertäjä. Hän oli iso, roteva mies, mutta hän oli kurjassa asussa — niin huonossa, että Pearin maailmankuulun saippuatehtaan nurkalla seisova konstaapeli tunsi asiakseen tarkastaa häntä vähän lähempää.
Mutta miehen harmaissa, terävissä silmissä oli jotakin, joka sai hänet jättämään tarkastuksen toimittamatta. Sillä vaikka maankiertäjän vaatteet ja saappaat olivat kurjassa kunnossa, niin hänen nuoret, älykkäät kasvonsa eivät muistuttaneet sitä muotokuntaa, joka kuuluu irtolaislainsäädännön piiriin.
Samassa ajoi ohitse raitiovaunu, ja siitä astui pieni tumma mies, tähystellen ympärilleen. Hän ikäänkuin tutustui tilanteeseen: tuossa poliisikonstaapeli ja tuolla käveli maankiertäjä.
Hän rypisti kulmiaan ja astui suoraan pitkän irlantilaisen luo, joka vielä katseli epäröiden maankiertäjää.
— Olen Jones, hän sanoi, etsivä Olaf Jones. Tuo mies näyttää minusta vähän epäilyttävältä.
Konstaapeli tervehti kunnioittavasti.
— Niin minustakin, hän sanoi. Mutta ei hän minun nähdäkseni ole juovuksissa.
Jones nyökkäsi.