— Annoin hänelle vakavan varoituksen. Hän sanoo olevansa belgialainen, ja tiedättehän, että…
— Niin, konstaapeli murahti pettyneenä. Sen vaivaisen roskan saamme antaa olla…
— Noihin belgialaisiin ei aina ole luottamista, salapoliisi sanoi, katsoen pitkän, ränsistyneen miehen jälkeen… Olen juuri etsimässä erästä veijaria, jonka nimi on Vilmart, insinööri, joka kuului hai-kaloihin… Hän oli heistä kaikkein vaarallisin… Ja Jumala ties', eikö olisi ollut viisasta pidättää hänet. Mutta ei mies missään tapauksessa pääse meiltä… Näkemiin!
Sitten hän asteli hitaasti kulkurin perästä, joka sillä välin oli kadonnut nurkan taakse. Kaukaa kuului auton puhalluksia, jotka muistuttivat suden ulvontaa.
Salapoliisi pysähtyi käynnissään.
Nyt leikki pian alkaa, hän murahti onnettomuutta ennustavasti hymyillen. Dick Anstey parka! Hän olisi iloinnut tästä murhenäytelmästä.
Auto tuli juuri silloin näkyviin tien mutkassa. Ja salapoliisi huomasi ohjaustangossa rotevan, leveän olennon.
— Kuolema ja kadotus! hän kuiskasi. Ralph Burns istuu ohjaamassa. Se oli paha juttu. Verikoira ei tunne olevansa oikein varma suojattinsa turvallisuudesta. Nyt Vilmart ei pääse elävänä pelistä. Oli menneeksi!…
Sitten tapahtui se hirveä näytelmä, joka kaikkina aikoina on oleva tulikirjaimin piirrettynä Lontoon rikoshistoriaan.
Auton juuri käännyttyä nurkasta kulkuri oli jättiläis-hypyllä syöksynyt puoleksi umpinaiseen vaunuun. Kuului kirkaisu, yksi ainoa räikeä naisen kirkaisu.