Kun muuan amerikalainen nainen kiljasi:
— Enkö sitten saa pitää mitään? niin eräs ryöväreistä vastasi:
— Kyllä, neiti, henkenne. Katsoen nuoruuteenne ja kauneuteenne, ei se ole suinkaan vähän arvoinen…
Turhaan me tämän vastenmielisen, tuntikausia kestäneen näytelmän aikana tähystelimme apua. Ryövärit eivät näyttäneet pelkäävän meidän Marconi-sähköttäjäämme, joka lähetti yhtä mittaa hätämerkkejä joka taholle, kenenkään estämättä häntä. Hänellä oli lukuisia yhdyslinjoja, mutta onnettomuus ei päästänyt meitä kynsistään. Yhtään sotalaivaa ei ollut 100 neljännespeninkulman alueella.
Sitten meidän täytyi katsella, kuinka nuo kahdeksan miestä laskivat mereen kaksi pelastusvenettämme, jotka olivat täynnä elintarpeita ja ryöstösaalista. Neljä tynnyriä bentsiniä he pakoittivat meidät laskemaan veneeseen. Sitten he erosivat ja soutivat mainitun maalatun torpedoveneen luo. Puolessa tunnissa he olivat purkaneet veneet ja antoivat merkin, että me saimme mennä. Jatkoin sitten matkaa Liverpooliin enemmittä selkkauksitta.
Kapteeni Sullivan rykäsi.
Lordi Fischer kumartui eteenpäin. Hänen voimakkaille verikoiran-kasvoilleen oli tullut vaaraa ennustava ilme.
— Sanokaahan, kapteeni Sullivan, hän lausui verkkaan, teittekö muuten mitään huomioita torpedoveneen mallin suhteen.
Sullivan nyökkäsi innoissaan.
— Se ei ollut mikään englantilainen torpedovene, sir. Mikäli minä voin ymmärtää, oli se saksalainen II luokan torpedovene. Olen katsellut ulkovaltojen sotalaivastojen luetteloa, ja siitä olen löytänyt saman mallin, jossa savupiiput on järjestettynä sillä tavalla, kuin Cape Clearin ryövärilaivassa.