Ambroise Vilmartin kasvot näkyivät peräsinhytistä. Hänen silmänsä olivat kovat ja julmat.
— Ketä ne olivat? nuori neiti huudahti, vaistomaisesti tarttuen hänen käsivarteensa.
— Kirottuja saksalaisia, belgialainen virkkoi, ja hänen katseensa, joka muuten oli niin lempeä ja levollinen, leimusi semmoista vihaa, jota neitonen ei koskaan ollut nähnyt kenenkään miehen silmissä.
Mutta ei se eniten kauhistuttanut nuorta neitiä. Hän oli nähnyt paljon. Vaara oli usein väijynyt ja uhannut häntä. Ja hän luuli unohtaneensa pelon metsästysretkilleen Afrikaan. Mutta se käsi, joka oli uhkaavasti puristettuna nyrkkiin saksalaista sukelluslaivaa kohti, täytti hänet kauhulla. Siinä ei ollut mitään inhimillistä.
Se muistutti karvaista petolinnun kynttä — taikka orangutangin valtaista surmansormea.
Sitä kauheata nyrkkiä katseli eräs toinenkin. Se oli Dick Anstey. Hän nauroi sen nähdessään.
— Ne ovat François Delman kynnet, hän mutisi, jotka nyt kasvavat esiin.
XVII.
NÄYTTÄMÖN TÄHTI.
— Olette englantilainen? nuori nainen kysyi kääntyen Dick Ansteyhin.