Tämä pitkä mies, jolla oli älykkäät, avoimet kasvot, hymyili. Se ei ollut mitään hyvää hymyilemistä, mutta se teki kuitenkin vaikutuksensa pikku englannittareen.
— Ei voi kieltää kansallisia omituisuuksiaan, hän vastasi. Mutta siitä on pitkä aika, kun minä pääsin irti siitä herkästä tunteesta, jota sanotaan isänmaanrakkaudeksi. Mutta käykäähän nyt juomaan suklaatia. Se on hyvää hermostumisessa.
— En minä ole hermostunut, nuori nainen vastasi kiihkeästi. Minä en ole semmoinen, kuin luulette.
Anstey hymyili.
— Ette, sen näkee teistä, hän sanoi.
Neiti katsoi häntä nähdäkseen, oliko hänen sanoissaan jotakin ilkeyttä. Mutta englantilainen näkyi vain olevan iloinen asemasta.
— Se oli siis saksalainen sukelluslaiva, neiti sanoi hetken vaitiolon jälkeen, reippaasti heilauttaen päätään sitä paksua öljylätäkköä kohti, joka raskaana ja rasvaisena virui merenpinnalla, kimallellen hiljaa iltaruskossa.
— Oli, Anstey vastasi.
— Kaunis liike, neiti jatkoi nojautuen kaidetta vasten. Tässä laivassa nähtävästi ollaan selvillä tehtävistä, hän jatkoi kevyesti. Tuolla on rikki ammuttu vesilentokone ja henkensä heittänyt englantilainen lentäjäluutnantti, ja tuolla poreilevat parinkymmenen saksalaisen jäännökset. Se on sangen jännittävää, mutta en oikein ymmärrä kansallista yhtenäisyyttä.
Dick Anstey katsoi häntä silmiin. Hän oli terävä ihmistuntija ja koetti nyt lukea, mitä piili noitten kauniitten, kylmien kasvojen takana, joista harmaat silmät loistivat semmoisella hohteella, jota hän oli nähnyt vain miesten katseissa.