— Ettekö sure ystävänne kuolemaa? hän kysyi tutkivasti.
Neito kohautti olkapäitään.
— Hän oli vain tavallinen urheilija, hän vastasi kylmästi. Hän otti minut mukaansa, kun minä sitä pyysin. Vaikka se oli vastoin ohjesääntöä. Ehkä hän oli minuun rakastunut. Hän pelasi hyvin jalkapalloa, mutta hänen aivoistaan ei kannattanut juuri mainita.
— Ehkä hänen sydämensä oli parempaa ainetta? Anstey tuumi itsekseen.
Nuori neiti rypisti kulmiaan. Nyt tuon pitkän englantilaisen katseessa oli hienoista ivaa.
— Sitä en tiedä, hän virkkoi vältellen, eikä se minua liikuta… Enemmän olen huvitettu tietämään, mikä on tämän torpedoveneen tehtävänä. Luulisi sen melkein käyvän sotaa omiin nimiinsä…
— Se ei puutu paljon totuudesta, Anstey sanoi… Emme kuulu mihinkään laivastoon. Meillä on sievä kokoelma lippuja peräsalongissa. Käytämme niitä kutakin aikanaan. Mikä meille milloinkin parhaiten soveltuu. Tehdessämme lihaa saksalaisista, nostamme kernaasti Englannin lipun, kuten näitte. Se aina hiukan virkistää niitä, jotka kuolevat taistelussa, kun uppoavat rehellisellä tavalla. Ja sitä paitsi on meitä täällä laivassa monta, joilla on yksityistä selvitettävää Rheinin takaisten herrojen kanssa.
— Olen huomannut sen, nuori nainen virkkoi, vilkaisten vaistomaisesti peräsinhyttiin, missä näki Ambroise Vilmartin kiharaisen pään ja leveän niskan kumartuneena kompassin näköisen aparaatin yli… Loppujen lopuksi meistä ehkä voi tulla hyvät ystävät.
— Tuskin, Anstey sanoi. Te tosin kyllä olette sangen harvinainen nainen, mutta me teemme miesten työtä — vapaitten ja riippumattomien miesten vaarallista työtä. Siihen vaaditaan hyvät hermot.
Neito mietti hetkisen.