— Se kai ei vaikuta asiaan, hän viimein vastasi.
— Maailmassa on paljon kauniita neitosia, Anstey sanoi painokkaasti. Mutta kaikilla ei ole niin hyvät hermot kuin teillä. Te olette vaarallisten petoeläinten sukua, ellen erehdy.
Nuori neito nauroi. Se oli raikasta nuorekasta naurua, mutta se kuului väkinäiseltä.
Anstey katsoi häntä tarkkaavasti.
— Nyt te paljastitte itsenne, hän sanoi reippaasti. Ette ole ollut näyttelijättärenä kylliksi kauan. Milloin annoitte koenäytäntönne?
— Mutta kuinka te voitte tietää?…
— En ole mikään Sherlock Holmes, Anstey sanoi kuivasti. Mutta olen tavannut elämässäni monta naista. Ikävä kyllä ovat ne saattaneet minut enemmän sekaisin, kuin minulle on ollut eduksi. Olen kuunnellut heidän nauruaan ja heidän itkuaan. Olen nähnyt heidät heikkoina ja vahvoina. Tiedän kylliksi, kuinka vaarallisia, kavaloita ja hurmaavia he ovat. Ja siihen aikaan, kun minulla oli kaksi käsivartta ja halua nauttia elämästä, minua huvitti leikitellä käärmeitten kanssa kultaisen miehuuden paratiisissa. Minusta tuntuu, että siitä on jo kauan. Nyt minusta on tullut filosofi ja olen harjoittanut silmäni näkemään… Se on puoli-vanhojen miesten taito. Eikö totta? Te olette Miss Edna Lyall Empire-teatterista — 19 vuoden vanha ja Englannin ensimäinen "principal boy"?…
Nuori nainen nyökkäsi myöntäen.
— No, oletteko nähnyt minut?
— En. Mutta olen lukenut teistä. Meillä on koko pinkka "Magazine"-lehtiä salongissa. Te olette kuvattuna niissä monessa numerossa. Viime vuonna olitte metsästysretkellä Afrikassa, missä ammuitte leijonan ja kaksi alkuasukasta… Sanokaas, vieläkö lordi Avondale on elossa? Onko hän rintamalla?